— En tosiaan muista. Vai näinkö minä unta? Odotas nyt! Älä nyt suutu. Jos sinä olisit minun laillani juonut eilen neljä pulloa veljenmaljoja, niin et muistaisi missä nukuit. Odota, kohta se muistuu mieleen.
Petritski meni väliseinän taa ja heittäytyi pitkäkseen vuoteelleen.
— Odotahan! Näin minä makasin, ja hän seisoi siinä. Niin, niin, niin… Täällä se on! — ja Petritski kaivoi kirjeen patjan alta, johon itse oli sen kätkenyt.
Vronski otti veljensä kirjeen ja kirjelapun. Ne olivat, niin kuin hän oli arvannut odottaakin, nuhdekirje äidiltä siitä, ettei hän ollut pitkään aikaan käynyt tätä katsomassa, ja kirjelappu veljeltä, joka ilmoitti haluavansa puhua hänen kanssaan. Vronski tiesi, että molemmat koskivat samaa asiaa. "Mitä se heille kuuluu!" ajatteli Vronski ja puristaen kirjeet kokoon pisti ne takinnappien väliin lukeakseen ne tarkemmin matkalla. Tuvan eteisessä tuli vastaan kaksi upseeria, toinen oman, toinen vieraan rykmentin miehiä.
Vronskin asunto oli aina kaikkien upseerien pakopaikkana.
— Mihin nyt?
— Täytyy käydä Pietarhovissa.
— Joko hevosesi on tullut Tsarskojesta?
— Jo, vaikka minä en ole vielä sitä nähnyt.
— Puhutaan, että Mahotinin Gladiator ontuu.