— Arhip kävi äskettäin kaupungissa ja sanoi, että Prudnojessa on aikalailla hirviä ja kaksi karhuakin, huomautti Tsirikov.
— No, ne te kyllä saatte ilman minuakin.
— Niin se käy, sanoi Sergei Ivanovitsh. — Saat jo edeltä käsin sanoa hyvästit karhunajolle: vaimosi ei päästä.
Levin puhkesi hymyyn. Ajatus siitä, että vaimo ei päästä, oli hänestä niin suloinen, että hän oli valmis ainiaaksi luopumaan karhunajon ilosta.
— Mutta on se ikävä, että ne kaksi karhua teilataan ilman teitä. Muistatteko, millaista oli viime kerralla? Olisi ollut ihanaa päästä taas metsälle, yllytti Tshirikov.
Levin ei tahtonut särkeä hänen harhaluuloaan, että maailmassa saattaisi olla jotain hyvää ilman häntäkin, eikä sen vuoksi sanonut mitään.
— Hyvästijättö poikamieselämälle ei ole tullut tavaksi turhan takia sanoi Sergei Ivanovitsh. — Tulipa kuinka onnelliseksi tahansa, on kuitenkin sääli vapautta.
— Ettekö myönnä, että teillä on samantapainen tunne kuin Gogolin sulhasmiehellä, että tekisi mieli hypätä ikkunasta pakoon.
— Varmasti on, vaikkei myönnä! sanoi Katavasov ja remahti kovaan nauruun.
— No, ikkuna on vielä auki… Lähdetään heti Tveriin! Toinen kuuluu olevan emäkarhu, menemme suoraan pesälle. Lähdetäänpä tosiaan viiden junassa. Tehkööt täällä mitä tahtovat, sanoi Tsirikov hymyillen.