— Totta totisesti, sanoi Levin hymyillen, — en löydä sisimmästäni harmin hitustakaan, vaikka menetänkin vapauteni.
— Teidän sisimmässänne on nyt sellaisenne sekasorto, ettette löydä sieltä mitään, sanoi Katavasov. — Odottakaahan, kunnes hiukan selviätte, sitten löydätte!
— Totta kai minä nyt tuntisin edes jotain sinnepäin, että tunteestani (hän ei tahtonut sanoa toisten kuullen "rakkaudestani") ja onnestani huolimatta minun on kuitenkin sääli vapauttani… Päinvastoin, olen iloinen sen menettämisestä.
— Mennyttä miestä! sanoi Katavasov. — No niin, nostetaan malja sen kunniaksi että hän tointuu tai että edes yksi sadasosa hänen haaveistaan täyttyy. Jo sekin olisi niin suuri onni, ettei sellaista ole maan päällä nähty.
Kohta päivällisen jälkeen vieraat lähtivät ehtiäkseen pukeutua häihin.
Yksin jäätyään Levin muisteli noiden vanhojenpoikien puheita ja kysyi vielä kerran itseltään, suriko hän sisimmässään vapautensa menettämistä, josta oli puhuttu. Hän hymyili sitä ajatellessaan. "Vapaus? Mitä sillä tekee? Onni piilee siinä, että saa rakastaa ja toivoa ja ajatella rakastamansa henkilön toivein ja ajatuksin, toisin sanoen olla ilman vapautta. Se on onnea se!"
"Mutta tiedänkö minä hänen ajatuksensa, hänen toiveensa ja tunteensa?" kuiskasi hänelle äkkiä jokin ääni. Hymy katosi hänen kasvoiltaan, ja hän vaipui mietteisiinsä. Ja yhtäkkiä hänet valtasi omituinen tunne. Hänet valtasi pelko ja epäilys, epäilys kaikkea kohtaan.
"Entä jollei hän rakastakaan minua? Entä jos hän tulee vaimokseni vain päästäkseen naimisiin? Entä jos hän ei itse tiedä mitä tekee?" hän kyseli itseltään. "Hänhän voi havahtua ja huomata vasta naimisiin mentyään, ettei rakastakaan minua eikä ole voinutkaan rakastaa." Ja Levinin mieleen tuli outoja, pahoja ajatuksia Kittystä. Hän oli mustasukkainen Vronskille kuten vuosi sitten, aivan kuin eilen olisi ollut se ilta, jolloin hän näki heidät yhdessä. Hän epäili, ettei Kitty ollut sanonut hänelle kaikkea.
Hän hypähti nopeasti pystyyn. "Ei, tämä ei käy!" päätti hän epätoivoissaan. "Minä menen hänen luokseen, kysyn ja sanon viimeisen kerran: Me olemme vielä vapaita, eikö olisi paras pysähtyä? Eihän ole mitään pahempaa kuin ikuinen onnettomuus, häpeä ja uskottomuus!" Levin lähti hotellista epätoivo sydämessä, kiukustuneena kaikkiin ihmisiin, itseensä ja Kittyyn, ja ajoi Kittyn luo.
Levin tapasi Kittyn perähuoneessa. Hän istui arkulla ja järjesteli palvelustytön kanssa erivärisiä vaatteita, joita oli läjissä tuolien selustoilla ja lattialla.