— Kas, hän huudahti ilosta säteilevin kasvoin Levinin nähdessään. — Sinäkö, tekö täällä? (Ennen tätä päivää Kitty oli väliin sinutellut, väliin teititellyt Leviniä.) En ollenkaan osannut odottaa. Minä käyn läpi tyttöajan pukujani, kenelle annan minkin niistä…
— Vai niin! Se on hyvä! sanoi Levin katsoen synkästi palvelustyttöön.
— Mene, Dunjasa, minä kutsun sinua sitten, sanoi Kitty.
— Mikä sinun on? kysyi hän sinutellen Leviniä epäröimättä heti kun palvelustyttö oli mennyt. Kitty oli huomannut Levinin kasvoilla synkän ja kiihtyneen ilmeen, ja pelko valtasi hänet.
— Kitty, minä kärsin! Minä en jaksa yksin, sanoi Levin epätoivo äänessään pysähtyen Kittyn eteen ja katsoen häntä rukoilevasti silmiin. Levin näki jo hänen hellistä, rehellisistä kasvoistaan, ettei siitä, mitä hän oli aikonut sanoa, voisi tulla mitään, mutta hän tarvitsi kuitenkin Kittyn omaa vakuutusta päästäkseen epäilyksistään. — Minä tulin sanomaan, ettei vielä ole liian myöhäistä. Kaiken voi vielä peruuttaa ja korjata.
— Mitä? Minä en ymmärrä mitään. Mikä sinun on?
— Se, mitä olen niin monesti sanonut ja mitä en voi olla ajattelematta… etten ole sinun arvoisesi. Sinä et ole voinut suostua menemään naimisiin minun kanssani. Ajattelehan vähän. Sinä olet erehtynyt. Ajattele tarkoin. Sinä et voi rakastaa minua… Jos… on parempi, että sanot sen, puhui Levin katsomatta Kittyä silmiin. — Minä tulen onnettomaksi. Sanokoot ihmiset mitä tahtovat; eihän mikään ole pahempaa kuin onnettomuus…
— Minä en ymmärrä, Kitty vastasi pelästyneenä, — tahdotko sinä siis perua kaiken?
— Kyllä, jollet sinä rakasta minua.
— Sinä olet järjiltäsi! huudahti Kitty punastuen harmista. Mutta
Levinin kasvot olivat niin alakuloiset, että Kitty hillitsi harminsa.
Hän heitti vaatteet nojatuolilta maahan ja istuutui lähemmäs Leviniä.
— Mitä sinä ajattelet, sano kaikki suoraan?