* * * * *
Vronski tuli teatteriin puoli yhdeksän aikaan. Näytäntö oli täydessä vauhdissa. Vanha teatteripalvelija auttoi turkin hänen yltään, puhutteli heti tunnistettuaan "kreivilliseksi korkeudeksi" ja ehdotti, ettei hän ottaisi numerolappua, vaan huutaisi vain Fjodoria, koska saisi siten nopeimmin vaatteensa takaisin. Valaistussa käytävässä ei ollut muita kuin teatteripalvelija ja pari lakeijaa, jotka turkit sylissä kuuntelivat ovella. Suljetun oven takaa kuului orkesterin staccato-säestys ja naisääni, joka lauloi huolellisesti ääntäen säettään. Ovi avautui teatteripalvelijan pujahtaessa ulos, ja loppuaan lähenevä säe kantautui kirkkaana Vronskin korvaan. Ovi sulkeutui samassa eikä Vronski kuullut loppua, mutta oven takaa kuuluvista kiivaista kättentaputuksista hän ymmärsi, että säveljakso oli päättynyt. Kun hän astui kruunujen ja kaasulamppujen kirkkaasti valaisemaan saliin, hälinä jatkui yhä. Laulajatar hymyili ja kumarteli näyttämöllä paljaat olkapäät ja jalokivet välkkyen, ja häntä kädestä pitelevä tenori auttoi kokoilemaan näyttämöpartaan taa lentäneitä kukkavihkoja. Sitten laulajatar lähestyi herraa, joka päälaelle kammattu hiustukko voiteesta kiillellen kurottautui ojentamaan partaan yli jotain esinettä, ja koko yleisö permannolla samoin kuin aitioissa kurottautui innostuneena eteenpäin, huusi ja taputti käsiään. Kapellimestari auttoi korokkeeltaan lahjaa partaan yli ja korjasi valkeata solmukettaan. Vronski astui keskelle permantoa ja pysähtyi katselemaan ympärilleen. Tänään hän kiinnitti entistäkin vähemmän huomiota tuttuun, tavanomaiseen ympäristöön, näyttämöön, hälinään ja tuohon täpötäyden teatterin tuttuun, joutavaan, kirjavaan katsojalaumaan.
Aitioissa istui kuten ennenkin seurapiiridaameja taaempana pysyttelevine upseereineen; samoja, herra ties keitä, naisia värikkäissä puvuissaan, virkapukuja ja pitkiä takkeja näkyi joka puolella, sama väki kurkisteli nytkin yläparvelta, ja koko joukossa oli aitioissa ja ensimmäisillä tuoliriveillä nelisenkymmentä oikeaa miestä ja naista. Näihin keitaisiin Vronski suuntasi huomionsa ja pääsikin heti niiden yhteyteen.
Näytös oli päättynyt hänen astuessaan saliin, ja siksi hän, veljensä aitioon poikkeamatta, meni suoraan ensimmäisen tuolirivin ja rampin luo, missä Serpuhovskoi seisoi polvi koukussa ja koputti kengänkorkoaan näyttämön parrasaitaan. Hän oli jo kaukaa huomannut Vronskin ja kutsunut tätä hymyllään tulemaan luokseen.
Vronski ei ollut vielä nähnyt Annaa ja oli tahallaan katsomatta häneen päin. Mutta katseiden suunnasta hän tiesi, missä Anna oli. Hän silmäili varovasti ympärilleen odottaen näkevänsä jossain Aleksei Aleksandrovitshin. Mutta onneksi Annan mies ei ollut tänään teatterissa.
— Kuinka vähän sinussa enää onkaan sotilasta! sanoi Serpuhovskoi hänelle. — Valtiomies tai taiteilija tai jotain sellaista.
— Niin, kotimaahan palattuani pistinkin hännystakin ylleni, vastasi
Vronski ottaen hitaasti esiin kiikarinsa.
— Täytyy tunnustaa, että sitä minä kyllä kadehdin. Aina kun tulen ulkomailta ja panen tämän taas päälleni, hän kosketti hopeista olkanauhaansa, — minun on surku vapauttani.
Serpuhovskoi oli jo kauan sitten luopunut toivosta Vronskin virkauran suhteen, mutta piti hänestä kuten ennenkin ja oli hänelle tällä kertaa erityisen ystävällinen. — Vahinko, että myöhästyit ensimmäisestä näytöksestä.
Toisella korvalla toveriaan kuunnellen Vronski siirsi kiikarinsa permantoaitiosta ensimmäiselle parvelle ja katseli sitten aitioita. Turbaanipäisen naisen ja kaljun, äkäisesti silmiään räpyttelevän ukon rinnalla Vronski näki yhtäkkiä Annan ylpeän, häikäisevän kauniina hymyilevän pitsien kehystämän pään. Hän oli viidennessä permantoaitiossa, tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä Vronskista. Hän istui edessä ja puhui jotain Jashvinille, pää hiukan sivulle kääntyneenä. Hänen päänsä asento kauniiden, leveiden olkapäiden yllä ja silmien ja koko kasvojen hillityn kiihkeä säteily palautti hänet Vronskin mieleen aivan samannäköisenä kuin tämä oli nähnyt hänet tanssiaisissa Moskovassa. Mutta hän koki tuon kauneuden nyt aivan toisella tavalla kuin silloin. Hänen tunteensa ei ollut enään salaperäinen, ja siksi tuo kauneus nyt loukkasi häntä, samalla kuin se entistä enemmän veti häntä puoleensa. Anna ei katsonut Vronskiin päin, mutta Vronski tunsi, että Anna oli jo nähnyt hänet.