Kun Vronski taas suuntasi kiikarinsa sinnepäin, hän pani merkille, että ruhtinatar Varvara oli erityisen punainen ja nauroi luonnottomasti ja vilkuili yhtenään vasemmanpuoleiseen aitioon; Anna taas tähyili jonnekin naputellen kokoontaitettua viuhkaansa aition punaiseen samettireunukseen eikä ilmiselvästi ollut huomaavinaan, mitä viereisessä aitiossa tapahtui. Jashvinin kasvoilla näkyi sama ilme, joka hänellä oli hänen hävitessään korttipelissä. Hän istui otsa rypyssä, veti vasenta viikseään yhä syvemmälle suuhunsa ja katseli hänkin syrjäsilmällä samalla puolella olevaan aitioon.
Siinä aitiossa istuivat Kartasovit. Vronski tunsi heidät ja tiesi, että Annakin oli heidän kanssaan tuttu. Rouva Kartasova, laiha, pieni nainen, seisoi aitiossaan selin Annaan pukien ylleen viittaansa, jota hänen miehensä auttoi hänen hartioilleen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja vihaiset ja hän puhui jotain näyttäen olevan kuohuksissaan. Kartasov itse, lihava kaljupää herra, vilkuili lakkaamatta Annaan päin ja koetti rauhoitella vaimoaan. Kun hänen vaimonsa oli jo lähtenyt aitiosta, hän seisoi kauan paikoillaan tavoitellen silmillään Annan katsetta, tahtoen nähtävästi kumartaa tälle hyvästiksi. Mutta Anna oli nähtävästi tahallaan huomaamatta häntä ja puhui toisaalle kääntyneenä jotain Jashvinille, joka kumartui hänen puoleensa. Kartasov lähti kumartamatta, ja aitio jäi tyhjäksi.
Vronski ei tiennyt, mitä Annan ja Kartasovien välillä oli tapahtunut, mutta sen hän huomasi, että oli tapahtunut jotain, mikä häpäisi Annaa. Hän ymmärsi sen jo siitäkin, mitä oli nähnyt, ja ennen kaikkea Annan kasvoista, joista näkyi, että hän pinnisti viimeisetkin voimansa suorittaakseen osansa horjumatta loppuun. Ja hän osasikin hyvin säilyttää ulkonaisen tyyneytensä. Ne, jotka eivät tunteneet häntä ja hänen tuttavapiiriään eivätkä kuulleet muiden naisten lakkaamattomia surkutteluja ja suuttumuksen ja ihmettelyn ilmauksia sen johdosta, että hän oli tohtinut näyttäytyä seuramaailmassa, vieläpä niin julkeasti korukudospäähineessään ja koko kauneudessaan, ne ihastelivat tuon naisen kauneutta ja tyyneyttä eivätkä aavistaneet, että hän siinä istuessaan tunsi samaa kuin häpeäpaaluun kytketty ihminen.
Tietäen jotain tapahtuneen, mutta tietämättä, mitä se oli, Vronski tunsi piinallista rauhattomuutta ja lähti veljensä aitioon saadakseen selkoa tapahtumasta. Valittuaan tahallaan Annan aitiosta kauimpana olevan oven hän kohtasi mennessään entisen rykmenttinsä komentajan, joka puheli kahden tuttavansa kanssa. Vronski kuuli heidän mainitsevan Kareninin nimen ja huomasi, kuinka rykmentinkomentaja hänet nähdessään kiiruhti huutamaan hänen nimensä vilkaisten samalla vihjailevasti tovereihinsa.
— Vronski, kas! Koskas sinä tulet rykmenttiin? Emme päästä kantajoukkoamme ilman kemuja, sanoi rykmentinkomentaja.
— En ehdi nyt, ikävä kyllä. Toisella kertaa, vastasi Vronski ja juoksi portaita ylös veljensä aitioon.
Vanha harmaakiharainen kreivitär, Vronskin äiti, istui poikansa aitiossa. Varja ja ruhtinatar Sorokina kohtasivat Vronskin ensimmäisen parven käytävässä.
Saatettuaan ruhtinatar Sorokinan anoppinsa luo Varja pisti kätensä lankonsa käsikoukkuun ja alkoi heti puhua hänelle siitä, mikä täytti hänen mielensä. Vronski oli ani harvoin nähnyt häntä niin kuohuksissa kuin hän oli nyt.
— Minusta se on alhaista ja inhottavaa eikä rouva Kartasovalla ollut mitään oikeutta siihen. Rouva Karenina… alkoi hän.
— Mitä niin? Minä en tiedä mitään.