— Älä innostu liikaa. Sinä et saa kiihtyä, huomautti äiti.
— Enhän minä kiihdykään. Minä vain luulen, että hän kosii tänään.
— Se, milloin ja missä mies kosii, on kovin arvaamatonta… On ollut jokin este, ja yhtäkkiä se murtuu, sanoi Dolly miettiväisesti hymyillen ja muistellen omaa menneisyyttään ja silloista Stepan Arkadjevitshia.
— Äiti, kuinka isä kosi teitä? kysyi Kitty äkkiä.
— Ei siinä mitään sen kummempaa ollut, ihan tavalliseen tapaan, vastasi ruhtinatar, mutta hänen kasvonsa kirkastuivat hänen sitä muistellessaan.
— Niin mutta miten? Piditte kai te hänestä jo aikaisemminkin, vaikkette saanut sitä sanoa?
Kittyä viehätti erityisesti se, että hän saattoi nyt puhua äitinsä kanssa noista naisen elämän pääkysymyksistä aivan kuin vertaistensa kanssa.
— Pidin tietenkin; hänhän kävi väliin meidän luonamme maalla.
— No, miten se sitten tapahtui, äiti?
— Sinä kai luulet, että te olette keksineet jotain uutta! Samaa se on kaikki. Katseet ja hymyt sen ratkaisivat.