— Sen te sanoitte hyvin, äiti! Juuri katseet ja hymyt, vahvisti
Dolly.
— Mutta mitä hän sanoi?
— Mitäs Kostja sinulle sanoi?
— Hän kirjoitti liidulla. Se oli ihmeellistä… Kuinka kauan siitä jo tuntuu olevan! sanoi Kitty.
Ja kolme naista vaipui miettimään samaa. Kitty alkoi ensimmäisenä puhua. Hänen mieleensä oli muistunut koko hänen viimeinen tyttövuotensa ja hänen ihastuksensa Vronskiin.
— Se siinä vain on… että Varenka on ollut kiintynyt erääseen toiseen, hän sanoi näistä mietteistään mieleensä johtuneen asian. — Minun olisi pitänyt jotenkin valmistella Sergei Ivanovitshia siihen. Kaikki miehet, hän lisäsi, — ovat kauhean mustasukkaisia meidän menneisyydellemme.
— Eivät kaikki, sanoi Dolly, — sinä päättelet oman miehesi perusteella. Häntä kiusaa vielä tänäkin päivänä Vronskin muisto. Eikö kiusaakin!
— Totta se on, vastasi Kitty silmät miettiväisessä hymyssä.
— Minä en vain käsitä, sanoi vanha ruhtinatar äidillistä valvontaansa puolustaakseen, — mikä seikka sinun menneisyydessäsi voisi kiusata häntä? Se että Vronski liehitteli sinua?… Ketähän tyttöä ei olisi yhtään liehitelty?…
— No niin, emmehän me nyt siitä puhu, sanoi Kitty punastuen.