— Ei, anna minun sanoa, jatkoi äiti, — sinähän et itse antanut minun puhua siitä silloin Vronskin kanssa. Muistatko?
— Voi, voi, äiti! sanoi Kitty kärsivän näköisenä.
— Nyt teitä ei pidättele mikään… Sinun suhteesi ei voinut mennä pidemmälle kuin oli luvallista. Minä olisin itse vaatinut hänet tilille. Mutta sinä, lapsukaiseni, et saa kiihtyä. Muista se ja ole rauhallinen.
— Minä olen aivan rauhallinen, äiti.
— Koitui suureksi onneksi Kittylle, että Anna tuli, sanoi Dolly, — ja suureksi onnettomuudeksi hänelle. Niin, juuri päinvastoin, lisäsi hän tuon ajatuksen yllättämänä. — Silloin Anna oli niin onnellinen, ja Kitty piti itseään niin onnettomana. Aivan päinvastoin kuin oli! Minä ajattelen usein Annaa.
— Kaikkea sinä ajatteletkin! Sellainen iljettävä, inhottava nainen, jolla ei ole sydäntä eikä kunniantuntoa, sanoi ruhtinatar, joka ei voinut unohtaa, että Kitty ei ollut mennyt naimisiin Vronskin vaan Levinin kanssa.
— Miksi ihmeessä te haluatte puhua siitä! sanoi Kitty kiusaantuneena. — Minä en ajattele sitä enkä tahdo ajatellakaan… En tahdo ajatella, toisti hän kuullen samassa miehensä tutut askeleet kuistikon portailta.
— Mitä sinä et tahdo ajatella? kysyi Levin tullen kuistikolle. Mutta kukaan ei vastannut hänelle eikä hän toistanut kysymystään.
— Ikävä, että tulin häiritsemään tätä naisten valtakuntaa, hän sanoi vilkaisten tyytymättömästi kaikkiin ja ymmärtäen, että oli puhuttu jotain sellaista, mitä ei hänen kuultensa voinut puhua.
Hän tunsi hetken ajan olevansa samaa pataa Agafja Mihailovnan kanssa: hän oli tyytymätön siihen, että hilloa keitettiin ilman vettä, ja yleensä koko vieraaseen shtsherbatskilaiseen komentoon. Pian hän kuitenkin meni hymyillen Kittyn luo.