— Kuinka sinä jaksat? hän kysyi vaimoltaan, katseessaan sama ilme, joka kasvoillaan kaikki nykyään puhuttelivat Kittyä.
— Oikein hyvin, sanoi Kitty hymyillen. — No, kuinkas siellä oli asiat?
— Mahtuu kolme kertaa niin paljon kuin tavallisiin työkärryihin. No, lähdemmekö sienenkerääjiä katsomaan? Minä käskin valjastamaan hevosen.
— Aiotko sinä viedä Kittyn rattailla? kysyi ruhtinatar soimaavasti.
— Me ajamme käymäjalkaa, ruhtinatar.
Levin ei koskaan kutsunut ruhtinatarta äidiksi, kuten vävyt tavallisesti tekevät, ja se harmitti ruhtinatarta. Mutta niin paljon kuin Levin rakasti ja kunnioittikin ruhtinatarta, hän ei voinut kutsua tätä sillä nimellä häpäisemättä sen tunteen pyhyyttä, jota hän tunsi äitivainajaansa kohtaan.
— Lähtekää mukaan, maman, ehdotti Kitty.
— Katselemaan sellaista tolkuttomuutta! Ei kiitos!
— No minä lähden jalkaisin. Sehän on minulle terveellistä. Kitty nousi, meni miehensä luo ja otti häntä kädestä.
— Terveellistä, jollei mene liiallisuuksiin, huomautti ruhtinatar.