— No, Agafja Mihailovna, onko hillo valmista? Levin kysyi ja hymyili
Agafja Mihailovnalle koettaen saada hänet hyvälle tuulelle. —
Tuleeko uudella tavalla hyvää?
— Hyvää kai. Meikäläisen mielestä liiaksi keitettyä.
— Se siinä juuri onkin hyvä, Agafja Mihailovna, että se saa kiehua kauan; sitten se ei happane. Missä me sitä muuten säilyttäisimmekään, kun jääkin on meiltä loppunut, sanoi Kitty, joka oli heti ymmärtänyt miehensä tarkoituksen ja koetti hänkin lepyttää mummoa ystävällisyydellä. — Sen sijaan teidän suolauksenne on niin erinomaista, että äiti sanoo, ettei ole missään saanut sellaisia kurkkuja, hän lisäsi hymyillen ja silitti mummon hiuksia.
Agafja Mihailovna katsahti äkäisesti Kittyyn.
— Älkää te lohdutelko minua, rouva. Kun minä katson häneen ja teihin, siinä on minulle iloa kylliksi, hän sanoi, ja tuo suorasukaisuus liikutti Kittyä.
— Lähtekää meidän kanssamme sieneen, voitte neuvoa meille paikkoja.
Agafja Mihailovnan kasvot sulivat hymyyn, ja hän heilautti päätään ikään kuin sanoen: "Eipä teihin voi suuttua, vaikka tahtoisikin."
— Tehkää te vain niin kuin minä olen neuvonut, sanoi vanha ruhtinatar: — Pankaa hillon päälle paperi ja kostuttakaa se rommilla, niin se pysyy homehtumatta ilman jäätäkin.
III
Kitty oli erityisen hyvillään saadessaan tilaisuuden olla kahden kesken miehensä kanssa, sillä Kitty oli huomannut mielipahan varjon vilahtavan hänen herkkäilmeisillä kasvoillaan sinä hetkenä, jolloin hän oli tullut kuistikolle ja kysynyt, mistä puhuttiin, eikä kukaan ollut vastannut.