Kun he olivat lähteneet kävelemään muiden edellä ja päässeet kartanon näkyvistä sileäksi ajellulle, pölyiselle tielle, jolle oli varissut rukiintähkiä ja jyviä, Kitty nojautui lujemmin miehensä käsivarteen ja puristi sitä itseään vasten. Levin oli jo unohtanut äskeisen mielipahansa. Nyt hän ei kahden vaimonsa kanssa ollessaan hetkeksikään unohtanut tämän raskaudentilaa, vaan tunsi uutta ja riemukasta, aistillisuudesta täysin vapaata nautintoa rakastetun naisen läheisyydestä. Ei ollut mitään puhumista, mutta hänen teki mieli kuunnella Kittyn äänen sointia, joka, kuten myös hänen katseensa, oli raskauden aikana muuttunut. Äänessä, samoin kuin katseessakin, oli sellaista pehmeyttä ja vakavuutta, jota tapaa rakastamaansa asiaan kokonaan keskittyneissä ihmisissä.
— Et kai sinä väsy? Nojaa enemmän minuun, sanoi Levin.
— En väsy. Minä olen niin hyvilläni, kun saan olla sinun kanssasi kahden. Vaikka minulla onkin hauskaa heidän parissaan, täytyy kuitenkin tunnustaa, että kaipaan meidän kahdenkeskisiä talvi-iltojamme.
— Silloin oli hyvä olla ja hyvä on nytkin. "Molempi parempi", sanoi
Levin pusertaen hänen käsivarttaan.
— Tiedätkö mistä me puhuimme, kun sinä tulit kuistikolle?
— Hillosta.
— Niin, hillosta myös; mutta sitten myös siitä, miten kositaan.
— Vai niin! Levin sanoi kuunnelleen enemmän hänen ääntään kuin sanojaan ja ajatellen koko ajan tietä, jota he kulkivat ja joka paraikaa vei metsän poikki, ja vältellen sellaisia paikkoja, joissa Kitty olisi voinut horjahtaa.
— Ja Sergei Ivanovitshista ja Varenkasta. Oletko sinä huomannut mitään?… Minä toivoisin sitä kovasti, jatkoi Kitty. — Mitä sinä siitä arvelet? Ja hän katsahti miestään silmiin.
— En tiedä mitä arvelisin, vastasi Levin hymyillen. — Sergei on siinä suhteessa hyvin omituinen. Olenhan minä kertonut…