— Että hän oli rakastunut siihen tyttöön, joka sitten kuoli…
— Se oli minun lapsuusaikanani: olen vain kuullut muiden puhuvan siitä. Minä muistan Sergein siltä ajalta. Hän oli siihen aikaan hyvin viehättävä. Mutta sen jälkeen olen huomannut häntä naisten seurassa katsellessani, että hän on hyvin kohtelias ja näyttää joskus olevan ihastunutkin, mutta sittenkin tuntee, että he ovat hänelle pelkkiä ihmisiä eikä naisia.
— Niin, mutta nyt hänen ja Varenkan välillä näyttää olevan syntymässä jotain.
— Kenties… Mutta hän on niin merkillinen, erikoinen ihminen. Hän elää pelkkää henkielämää. Hän on liian puhdas ja ylevä mies.
— Alentaisiko se sitten häntä?
— Ei, mutta hän on niin tottunut elämään pelkkää henkielämää, ettei hän voi sopeutua todellisuuteen, ja Varenka on sittenkin todellisuutta.
Levin oli jo tottunut lausumaan ajatuksensa rohkeasti, välittämättä aina pukea niitä täsmällisiin sanoihin; hän tiesi, että tällaisina rakkauden hetkinä vaimo ymmärtäisi hänen tarkoituksensa jo viittauksestakin. Ja Kitty ymmärsi nytkin.
— Niin, mutta Varenkassa ei ole samaa todellisuutta kuin esimerkiksi minussa; minä käsitän, ettei Sergei Ivanovitsh koskaan voisi rakastua minunlaiseeni naiseen. Mutta Varenka on kokonaan henkinen.
— Pitäähän Sergei sinusta paljon, ja minusta tuntuu aina niin hyvältä, kun omaiseni pitävät sinusta…
— Niin, onhan hän hyvä minulle, mutta…