— Mutta ei sillä tavoin kuin esimerkiksi Nikolenka-vainaja… te piditte toisistanne, myönsi Levin. — Miksipä siitä ei voisi puhua? lisäsi hän. — Minä soimaan välillä itseäni: kaikki päättyy lopulta unohdukseen. Niin, hän oli kauhea ja ihana ihminen… Mutta mistä me äsken puhuimmekaan? hän jatkoi oltuaan hetkisen vaiti.
— Sinä siis luulet, ettei Sergei Ivanovitsh osaa rakastua? kysyi
Kitty kääntäen Levinin äskeisen otaksuman omalle kielelleen.
— En sano, ettei hän osaisi rakastua, vastasi Levin hymyillen, — mutta hänellä ei ole sitä heikkoutta, jota siihen tarvitaan… Minä olen aina kadehtinut häntä ja kadehdin nytkin, niin onnellinen kuin olenkin.
— Kadehdit sitä, ettei hän osaa rakastua?
— Minä kadehdin sitä, että hän on parempi kuin minä, sanoi Levin hymyillen. — Hän ei elä itseään varten. Hän on alistanut koko elämänsä velvollisuudentunnolleen. Ja siksi hän voikin olla rauhallinen ja tyytyväinen.
— Entäs sinä? kysyi Kitty rakastava, kiusoitteleva hymy huulillaan. Kitty ei olisi mitenkään osannut selittää ajatuksenjuoksuaan, joka sai hänet hymyilemään; mutta sen viimeinen johtopäätös oli, ettei Levin ollut täysin vilpitön ihastellessaan veljeään ja alentaessaan itseään tämän rinnalla. Kitty tiesi, että Levinin vilpillisyys tässä asiassa johtui rakkaudesta veljeä kohtaan ja oman, liiankin suurelta tuntuvan onnen herättämistä tunnonvaivoista sekä varsinkin hänen alituisesta halustaan tulla paremmaksi ihmiseksi. Kaikkea tätä Kitty miehessään rakasti ja sen vuoksi hän hymyili.
— Entä sinä? Mihin sinä sitten olet tyytymätön? kysyi hän mieheltään suu hymyssä.
Leviniä ilahdutti se, ettei Kitty tuntunut uskovan hänen olevan tyytymätön, ja vaistomaisesti hän houkutteli vaimoaan lausumaan julki tuon epäilyksen syyt.
— Minä olen onnellinen, mutta tyytymätön itseeni… sanoi hän.
— Mutta kuinka sinä voit olla tyytymätön, jos kerran olet onnellinen?