Oliko Levinin kasvoissa jotain erikoista vai tunsiko Vasenka itse, ettei le petit brin de cour, hänen pieni liehittelynsä, ollut soveliasta tässä perheessä, — joka tapauksessa hän, niin maailmanmies kuin olikin, oli hieman hämmästynyt Levinin tulosta.
— Käytättekö te säärystimiä ratsastaessanne?
— Käytän, se on paljon siistimpää, sanoi Veslovski iloisesti ja hyväntahtoisesti hymyillen, asetti lihavan jalkansa tuolille ja pani alemman hakasen kiinni.
Hän oli epäilemättä reilu nuori mies, ja Levinin tuli sääli häntä ja hän häpesi itseään talon isäntänä, kun hän huomasi arkuuden Vasenkan katseessa.
Pöydällä oli palanen sauvasta, jonka he olivat samana aamuna voimistellessaan taittaneet. Levin otti sen käteensä ja alkoi taitella sen päähän jääneitä sälöjä tietämättä miten aloittaisi.
— Minä aioin… Hän vaikeni hetkeksi, mutta muistaen yhtäkkiä Kittyn ja kaiken, mitä oli tapahtunut, katsoi vierastaan päättävästi silmiin ja sanoi: — Minä käskin valjastamaan teille hevosen.
— Kuinka? Vasenka aloitti ihmeissään. — Minne on aikomus lähteä?
— Teidät viedään junalle, Levin vastasi hypistellen synkkänä sauvan päätä.
— Matkustatteko jonnekin vai onko jotain tapahtunut?
— Minä odotan vieraita, Levin sanoi taitellen yhä nopeammin voimakkailla sormillaan sauvan päässä olevia sälöjä. — Ei, en odota vieraita eikä mitään ole tapahtunut, mutta pyydän teitä lähtemään. Te voitte tulkita epäkohteliaisuuteni niin kuin tahdotte.