Darja Aleksandrovna katsoi aran kysyvästi hänen tarmokkaita kasvojaan, jotka milloin kokonaan, milloin osaksi tulivat lehmusten varjosta päivänvaloon, ja odotti miten hän jatkaisi; mutta Vronski kulki äänettömänä hänen rinnallaan piirrellen kepillään vakoja käytävän soraan.
— Koska te olette Annan entisistä ystävättäristä ainoa, joka on uskaltanut tulla meille — minä en ota lukuun ruhtinatar Varvaraa — ymmärrän käyntinne niin, ettette suinkaan ole sillä tahtonut osoittaa pitävänne meidän asemaamme normaalina, vaan että te, käsittäen tämän tilanteen koko raskauden, yhä pidätte ystävästänne ja tahdotte auttaa häntä. Eikö asia ole niin? kysyi hän katsahtaen Dollyyn.
— Niin, niin, vastasi Darja Aleksandrovna, — mutta…
— Ei, keskeytti Vronski ja pysähtyi unohtaen, että hän siten saattoi noloon asemaan puhetoverinsa, jonka myös täytyi pysähtyä. — Kukaan ei tunne Annan asemaan tukaluutta kipeämmin kuin minä. Ja senhän te ymmärrätte, jos voitte pitää minua ihmisenä, jolla on sydän. Minä olen kaikkeen syypää ja siksi minä tunnen sen niin kipeästi.
— Minä ymmärrän, sanoi Darja Aleksandrovna väkisinkin ihaillen hänen sanojensa varmuutta ja vilpittömyyttä. — Mutta juuri siksi, että te tunnette olevanne syypää, te luultavasti kuvittelette asianne pahemmaksi kuin se onkaan, sanoi Dolly. — Seurapiirien keskuudessa hänen asemansa tietenkin on vaikea.
— Suorastaan helvetillinen! sanoi Vronski rypistäen kulmiaan synkästi. — Ei voi kuvitella pahempia henkisiä kärsimyksiä kuin mitä hän sai kokea Pietarissa viipyessämme siellä pari viikkoa… voitte uskoa sen.
— Niin, mutta täällä maalla, niin kauan kuin Anna tai te ette kaipaa seuraelämää…
— Kaipaa sitä! sanoi Vronski ylenkatseellisesti. — Mitä minä sillä teen?
— Niin kauan — ja sitähän voi kestää koko elinikänne — te olette onnellisia eikä teitä häiritse kukaan. Minä näen Annasta, että hän on onnellinen, täysin onnellinen; hän on jo ehtinyt sanoakin sen minulle, sanoi Darja Aleksandrovna hymyillen; ja tuli niin sanoessaan vasten tahtoaan ajatelleeksi, mahtoiko Anna sentään olla kovin onnellinen.
— Niin kyllä, sanoi Vronski. — Minä tiedän, että hän on kuin vironnut uuteen elämään monien kärsimysten jälkeen; hän on onnellinen. Hän on onnellinen nykyhetkestä. Mutta minä?… Tulevaisuus pelottaa minua… Anteeksi, tahdotteko kävellä?