— Minulle on yhdentekevää.
— Istutaan sitten tähän.
Darja Aleksandrovna istuutui lehtokujan kulmassa olevalle penkille.
Vronski pysähtyi hänen eteensä.
— Minä näen, että hän on onnellinen, Vronski toisti, ja epäilys siitä, oliko Anna tosiaan onnellinen, tuli entistä voimakkaampana Darja Aleksandrovnan mieleen. — Mutta kauanko tällaista voi jatkua? On kokonaan eri asia, olemmeko tehneet oikein vai väärin; mutta arpa on heitetty, hän sanoi siirtyen venäjästä ranskan kieleen, — ja me olemme iäksi sidotut yhteen. Kaikkein pyhimmät rakkauden siteet liittävät meitä toisiimme. Meillä on lapsi ja ehkä saamme lisääkin lapsia. Mutta laki ja meidän asemamme ovat sellaiset, että ne tuottavat tuhansia sotkuja, joita hän, levätessään koko sielullaan kaikkien kärsimystensä ja koettelemustensa jälkeen, ei näe eikä tahdo nähdä. Ja sen voi kyllä ymmärtää. Mutta minä en voi olla niitä näkemättä. Minun tyttäreni on lain mukaan Kareninin eikä minun. En siedä tällaista valheellisuutta! hän sanoi tehden kädellään tarmokkaan, torjuvan eleen ja katsahtaen Darja Aleksandrovnaan synkästi ja kysyvästi.
Darja Aleksandrovna vain katsoi häneen eikä vastannut mitään. Vronski jatkoi:
— Jos huomenna syntyy poika, minun poikani, on hänkin lain mukaan Karenin; hän ei peri minun nimeäni eikä omaisuuttani, ja olipa meidän perhe-elämämme kuinka onnellista hyvänsä ja olipa meillä lapsia kuinka paljon tahansa, minun ja heidän välillään ei ole mitään yhdistävää sidettä. He ovat Karenineja. Voitteko käsittää, miten tukala ja kauhea asemani on! Minä olen koettanut puhua siitä Annalle. Se hermostuttaa häntä. Hän ei ymmärrä enkä minä voi sanoa hänelle kaikkea. Asiaa voi katsoa vielä toiseltakin puolen. Minä olen onnellinen, onnellinen hänen rakkaudestaan, mutta minulla täytyy olla työtä. Minä olen löytänyt täällä työsarkani, ylpeilen siitä ja pidän sitä entisten toverieni hovi- ja virkatehtäviä ylevämpänä toimintana. Enkä varmastikaan vaihda työtäni heidän työhönsä. Minä työskentelen täällä pysyen paikoillani ja olen onnellinen ja tyytyväinen, emmekä me mitään muuta kaipaa onneksemme. Minä pidän tästä työstä. Cela n'est pas un pis-aller[54], päinvastoin…
Darja Aleksandrovna huomasi, että Vronski hieman sekosi ajatuksissaan, eikä hän oikein ymmärtänyt tämän syrjähypyn tarkoitusta. Hän tunsi kuitenkin, että Vronski nyt, alettuaan puhua sydämenasioistaan, joista hän ei voinut suoraan puhua Annalle, tahtoi sanoa kaiken sanottavansa ja että kysymys hänen toiminnastaan täällä maalla kuului samaan sydämenosastoon kuin kysymys hänen suhteestaan Annaan.
— Niin, mutta ei siinä kaikki, sanoi Vronski havahtuen mietteistään. — Pääasia työssä on varma tieto siitä, etteivät minun tekoni kuole minun mukanani, että minulla tulee olemaan perillisiä, — mutta sitä varmuutta ei minulla ole. Kuvitelkaa sen ihmisen asemaa, joka tietää edeltä käsin, että hänen ja hänen rakastamansa naisen lapsia ei tulla pitämään hänen lapsinaan, vaan jonkun toisen, joka vihaa heitä eikä tahdo tietää heistä mitään. Onhan se kauheata!
Vronski vaikeni nähtävästi syvästi liikuttuneena. — On tietysti, minä ymmärrän sen. Mutta mitä Anna sille voi? kysyi Darja Aleksandrovna.
— Niin, minä tulen nyt siihen, mihin olen tällä keskustelullamme pyrkinyt, sanoi Vronski koettaen tyynnyttää mieltään. — Anna voi, se riippuu hänestä… Jo sitäkin varten, että voisi hallitsijalta pyytää oikeutta lapsen adoptointiin, on avioero välttämätön. Ja se riippuu Annasta. Hänen miehensä oli aikanaan suostuvainen eroon, ja teidän puolisonne oli jo saada asian järjestetyksi. Minä tiedän, että hän suostuisi nytkin, kun hänelle vain kirjoittaisi. Hänhän vastasi silloin suoraan, että jos Anna haluaa sitä, hän ei tahdo kieltää. Tietenkin se on niitä farisealaisia julmuuksia, lisäsi hän synkästi, — joita vain sellaiset sydämettömät ihmiset voivat tehdä. Hän tietää, kuinka paljon jokainen muisto hänestä kiusaa Annaa ja tietäen sen vaatii tältä kirjettä. Minä kyllä käsitän, että se on Annalle piinallista. Mutta syyt ovat niin tärkeät, että täytyy passer pardessus toutes ces finesses de sentiment. Il y va du bonheur et le l'existence d'Anna et ses enfants[55]. En puhu itsestäni, vaikka kärsinkin, kärsin kovasti, hän sanoi, ja hänen ilmeestään kuvastui uhka sitä ihmistä kohtaan, joka oli hänen kärsimyksensä syynä. — Niin, ruhtinatar, takerrun teihin häpeämättä, kuin pelastuksen enkeliin. Auttakaa minua, koettakaa saada hänet kirjoittamaan sille miehelle ja vaatimaan avioeroa.