— Kyllä, tietysti, sanoi Darja Aleksandrovna muistaen elävästi viimeisen keskustelunsa Kareninin kanssa. — Kyllä, tietysti, toisti hän päättävästi muistaessaan Annan.
— Käyttäkää vaikutusvaltaanne, koettakaa saada hänet kirjoittamaan.
Minä en tahdo ja tuskinpa voisinkaan puhua hänelle siitä.
— Hyvä, minä puhun. Mutta miksi hän ei itse ajattele sitä? sanoi Darja Aleksandrovna, ja Annan uusi, outo silmiensiristämistapa tuli taas äkkiä hänen mieleensä. Ja hän muisti, että Anna siristeli silmiään juuri silloin, kun tuli kysymys hänen elämänsä aremmista sisäisistä puolista. "Aivan kuin hän siten koettaisi päästä näkemästä elämänsä kaikkia puolia", ajatteli Dolly. — Puhun varmasti, sekä itseni että hänen takiaan, sanoi Darja Aleksandrovna vastauksena Vronskin kiitolliseen ilmeeseen.
He nousivat ja lähtivät kotiin.
XXII
Kun Anna kotiin tultuaan tapasi Dollyn, hän katsoi tätä tarkasti silmiin ikään kuin udellen, mitä Vronski oli hänelle puhunut, mutta ei kysynyt mitään.
— Pian on varmaan jo aika mennä päivälliselle, sanoi Anna. — Emme ole vielä oikein ehtineet nähdäkään toisiamme. No, juttelemme sitten illalla. Olemme kaikki lianneet itsemme siellä rakennuksella.
Dolly meni huoneeseensa ja häntä nauratti. Hänellä oli jo paras puku yllään eikä hän voinut vaihtaa sitä enää mihinkään; mutta valmistautuakseen jollain tavoin päivällistä varten hän pyysi kamarineitoa puhdistamaan vaatteet, otti uudet kalvosimet ja pani pitsikoristeen päähänsä.
— Tätä enempää en voinut tehdä, hän sanoi hymyillen Annalle, joka tuli häntä vastaan jo kolmannessa, taaskin tavattoman yksinkertaisessa puvussa.
— Niin, me keikaroimme täällä aika lailla, Anna sanoi ikään kuin pyytäen anteeksi liikaa hienouttaan. — Aleksei on niin iloinen tulostasi. Hän on suorastaan rakastunut sinuun, lisäsi hän. — Mutta etkö sinä ole väsynyt?