Ennen päivällistä ei ollut enää aikaa jutteluun. Astuessaan ruokasaliin he tapasivat siellä jo ruhtinatar Varvaran ja pitkiin takkeihin pukeutuneet herrat. Arkkitehti oli hännystakissa. Vronski esitteli vieraalle lääkärin ja tilanhoitajan. Arkkitehdin hän oli esitellyt jo sairaalassa.
Lihava hovimestari, jonka pyöreät, parrattomat kasvot kiilsivät kilpaa hänen tärkätyn valkean solmukkeensa kanssa, ilmoitti että pöytä oli katettu, ja naiset nousivat. Vronski pyysi Svijazhskia tarjoamaan kätensä Annalle ja itse hän saattoi Dollyn pöytään. Veslovski ehti ennen Tushkevitshia tarjota kätensä ruhtinatar Varvaralle, ja paria vaille jääneet Tushkevitsh tilanhoitaja, arkkitehti ja lääkäri tulivat heidän jäljessään.
Päivällinen, ruokasali, astiasto, palvelus, ruoat ja viinit vastasivat täysin muualla talossa vallitsevaa ylellisyyttä, ja näyttivät jopa voittavan sen komeudessa ja uutuudessa. Darja Aleksandrovna tarkkaili tuota komeutta emännän katsein, ja vaikkei hän aikonutkaan soveltaa sitä omaan talouteensa — sen verran kaukana se oli hänen elämäntavastaan —, syventyi hän väkisinkin ajattelemaan, mistä se kaikki oli peräisin ja kuka sen kaiken teki. Vasenka Veslovski, Stiva, Svijazhski ja monet muut hänen tuntemansa ihmiset eivät koskaan ajatelleet näitä asioita, vaan pitäytyivät siinä jokaisen kunnon isännän vierailleen uskottelemassa käsityksessä, että talon aineellinen hyvinvointi on syntynyt itsestään ilman pienintäkään vaivannäköä isännältä. Darja Aleksandrovna tiesi, ettei edes lasten aamiaisvelli tullut ilmaiseksi ja että näin monimutkainen ja komea päivällinen vaati erityistä, huolellista harkintaa. Siitä, miten Vronski silmäili pöytää, miten hän antoi merkkejä hovimestarille ja kysyi Darja Aleksandrovnalta, kumpaako saisi tarjota, botvinjaa[56] vaiko lihalientä, Darja Aleksandrovna huomasi, että isäntä itse valvoi ja piti huolen kaikesta. Nähtävästi Anna ei ollut siihen osallinen sen enempää kuin Veslovskikaan. Hän, Svijazhski, ruhtinatar Varvara ja Veslovski olivat siinä suhteessa yhtälailla vieraita, jotka käyttivät iloisesti hyväkseen sitä, mitä heille tarjottiin.
Anna toimi emäntänä ainoastaan sikäli, että ohjasi keskustelua. Tämä tehtävä oli sangen vaativa: pienen pöydän ympärillä istui täysin eri maailmaan kuuluvia henkilöitä kuten tilanhoitaja ja arkkitehti, jotka koettivat vain olla näyttämättä tottumattomuuttaan pöydässä vallitsevaan ylellisyyteen eivätkä osanneet ottaa pitemmälti osaa yleiseen keskusteluun, mutta Anna suoriutui tilanteesta tavallisella tahdikkuudellaan, hienosti, luontevasti, vieläpä iloisestikin.
Kun oli ensin puhuttu siitä, miten Tushkevitsh ja Veslovski olivat soudelleet kahden, Tushkevitsh alkoi kertoa Pietarin pursiklubin viime kilpailusta. Mutta ensimmäisen vaitiolon koittaessa Anna kääntyi arkkitehdin puoleen saadakseen hänetkin mukaan keskusteluun.
— Nikolai Ivanovitsh ihmetteli kovasti, hän sanoi puhuen Svijazhskista, — kuinka uusi rakennus on edistynyt siitä asti kun hän viimeksi oli täällä: mutta minä käyn joka päivä katsomassa rakennusta ja ihmettelen joka kerta, miten se edistyy.
— Herra kreivin kanssa on hyvä työskennellä, sanoi arkkitehti hymyillen. Hän oli arvonsa tunteva, kohtelias ja tyyni mies. — Ei ole mitään lääninviranomaisia jarruttamassa. Ne laatisivat kokonaisen riisin asiakirjoja siitä, mistä me selviämme parilla kolmella sanalla.
— Amerikkalaiset tavat, huomautti Svijazhski hymyillen.
— Niin, siellä rakennetaan järkiperäisesti…
Keskustelu siirtyi Yhdysvaltojen hallintoviranomaisten väärinkäytöksiin, mutta Anna suuntasi sen kohta toiseen aiheeseen saadakseen tilanhoitajankin mukaan.