— Mutta minun ymmärtääkseni pitäisi koettaa tehdä kaikki mitä voi.
— Mutta kun ei voi mitään! Sinä neuvot menemään avioliittoon Aleksein kanssa ja sanot, etten minä ajattele sitä. Enkö minä ole sitä ajatellut! hän sanoi, ja puna kohosi hänen kasvoilleen. Hän nousi, oikaisi vartaloaan, huoahti syvään ja alkoi kävellä kevyttä käyntiään edestakaisin lattialla, väliin seisahdellen. — Enkö ole ajatellut? Ei ole päivää eikä tuntia, jona en ajattelisi ja soimaisi itseäni siitä, sillä sen ajatteleminen voi viedä järjen. Voi viedä järjen, toisti hän. — Kun ajattelen sitä, en saa unta ilman morfiinia. No niin. Koetetaan puhua siitä tyynesti. Minulle sanotaan: ottakaa avioero. Mutta ensinnäkään hän ei antaisi minulle sitä. Hän on nyt kreivitär Lidia Ivanovnan vaikutusvallan alla.
Darja Aleksandrovna nojasi tuolin selustaan ja seurasi kärsivän myötätuntoisin kasvoin Annan kävelyä kääntäen päätään sen mukaan.
— Täytyisi yrittää, hän sanoi hiljaa.
— No oletetaan, että minä yrittäisin. Mitä se merkitsisi? esitti hän nähtävästi lukemattomat kerrat miettimäänsä ja ulkoa oppimaansa ajatusta. — Se merkitsisi sitä, että minun, joka vihaan häntä, mutta joka silti tunnustan tehneeni väärin häntä kohtaan ja tunnen hänen ylevämielisyytensä, että minun pitäisi alentua kirjoittamaan hänelle… No hyvä, oletetaanpa, että minä voitan itseni ja teen sen. Minä saan joko loukkaavan tai myöntävän vastauksen. No niin, kuvitelkaamme, että hän olisi suostuvainen, Anna oli paraikaa huoneen kauemmassa päässä ja pysähtyi sinne sormeilemaan ikkunaverhoa. — Minä saisin suostumuksen, mutta poi… entä poikani? Häntä ei kuitenkaan annettaisi minulle. Hän kasvaa suureksi minun hylkäämäni isän luona ja oppii halveksimaan minua. Voitko käsittää, että minä rakastan kahta olentoa luullakseni yhtä paljon ja kumpaakin enemmän kuin itseäni — Serjozhaa ja Alekseita.
Hän tuli keskelle huonetta ja pysähtyi Dollyn eteen kädet rintaansa vasten painettuina. Valkeassa yönutussaan hän näytti erityisen pitkältä ja rotevalta. Hän painoi päänsä alas ja katseli sädehtivin, kostein silmin kulmiensa alta pientä, laihaa Dollyä, joka näytti niin säälittävältä istuessaan siinä paikatussa yönutussaan ja yömyssyssään, kiihtymyksestä vavahdellen.
— Vain näitä kahta olentoa minä rakastan, ja toinen tekee mahdottomaksi toisen. Minä en voi saattaa heitä yhteen, ja se on ainoa kaipuuni. Ja kun niin ei voi tehdä, on kaikki yhdentekevää. Kaikki, kaikki on yhdentekevää. Joskus tämä päättyy, ja siksi minä en voi enkä halua puhua siitä. Älä siis syytä äläkä tuomitse minua mistään. Sinä et voi viattomassa puhtaudessasi ymmärtää kaikkea sitä, minkä vuoksi minä kärsin.
Hän tuli Dollyn luo, istui hänen viereensä ja otti häntä kädestä katsoen häntä syyllisen näköisenä silmiin.
— Mitä sinä mietit? Mitä sinä ajattelet minusta? Älä halveksi minua. Minä en ansaitse halveksuntaa. Olen nimenomaan onneton. Jos kuka on onneton, niin minä, hän sanoi, käänsi kasvonsa pois ja hyrähti itkemään.
Jäätyään yksin Dolly rukoili ja paneutui vuoteeseen. Hän oli sydämensä pohjasta säälinyt Annaa keskustellessaan tämän kanssa; mutta nyt hän ei saanut ajatuksiaan pysymään tässä. Koti ja lapset tulivat hänen mieleensä erityisen kutsuvina ja viehättävinä ja jonkin uuden valon kirkastamina. Hänen oma maailmansa tuntui hänestä nyt niin kallisarvoiselta ja rakkaalta, ettei hän olisi mistään hinnasta tahtonut viettää toista päivää erossa siitä, ja siksi hän päätti varmasti lähteä huomenna paluumatkalle.