Sillä välin Anna palasi kamariinsa, otti viinilasin, kaatoi siihen muutaman tipan lääkettä, jossa oli huomattava määrä morfiinia, joi sen ja istuttuaan jonkin aikaa liikkumattomana lähti tyynenä ja iloisena makuuhuoneeseen.
Kun hän astui sisään, Vronski katsoi häneen tarkasti hakien jälkiä siitä keskustelusta, jonka hän arvasi tapahtuneen Dollyyn huoneessa, koska Anna oli viipynyt siellä niin kauan. Mutta hän ei löytänyt Annan kiihkeän hillitystä ja jotain salaavasta ilmeestä mitään muuta kuin tutun, yhä kiehtovan kauneuden, tietoisuuden siitä ja halun vaikuttaa häneen. Vronski ei tahtonut kysyä, mitä he olivat puhuneet, vaan toivoi Annan itsensä ottavan asian puheeksi. Mutta Anna sanoi vain:
— Olen hyvilläni siitä, että pidät Dollystä. Etkö pidäkin?
— Minähän olen tuntenut hänet jo kauan. Hän on luullakseni oikein hyväluontoinen, mais excessivement terre-à-terre.[69] Olen kuitenkin hyvin iloinen hänen tulostaan.
Vronski otti Annaa kädestä ja katsoi häntä kysyvästi silmiin. Anna käsitti hänen katseensa toisin ja hymyili vastaan.
* * * * *
Seuraavana aamuna Darja Aleksandrovna laittautui kotimatkalle isäntäväen hartaista pyynnöistä huolimatta. Levinin kuski ajoi sekavärisen valjakkonsa vetämät, kuomustaan paikatut vaunut hiekoitetulle pihalle, katetun pääoven eteen, ja näytti vanhassa kauhtanassaan ja virkaheitossa lakissaan perin synkältä ja päättäväiseltä.
Darja Aleksandrovnalla oli epämiellyttävä olo, kun hän hyvästeli ruhtinatar Varvaran ja herrat. Päivän yhdessäolon jälkeen sekä hän että talonväki tunsivat, etteivät he sopineet yhteen ja että oli parempi pysytellä erillään. Vain Anna oli suruissaan. Hän tiesi, että Dollyn lähdettyä ei enää kukaan tulisi nostattamaan hänen sielussaan niitä tunteita, jotka Dolly oli tulollaan herättänyt. Niiden herättäminen tuotti hänelle kipua; mutta hän tiesi kuitenkin, että ne olivat hänen sielunsa paras osa ja että se puoli hänen sielussaan oli kasvamassa nopeasti umpeen siinä elämässä, jota hän eli.
Päästyään avarille pelloille Darja Aleksandrovna tunsi mielensä keventyneeksi ja aikoi kysyä miehiltä, miten nämä olivat viihtyneet Vronskin luona, kun kuski Filipp yhtäkkiä sanoi:
— Rikkaita ovat, rikkaita, mutta tuskin kolmea mittaa hevoselle kauroja piisasi. Jo hyvän aikaa ennen kukonnousua oli joka jyvä lopussa. Mihinkäs se riittää? Ei muuta kuin maistiaisiksi. Meillä sitä annetaan vieraan hevoselle niin paljon kuin syödä jaksaa.