XXVI

Levin oli muuttanut syyskuussa Moskovaan Kittyn tilan vuoksi. Hän oli jo asunut siellä toimettomana kokonaisen kuukauden, kun Sergei Ivanovitsh jolla oli Kashinin läänissä maatila ja jota tulevat vaalit suuresti kiinnostivat, pyysi häntä mukaansa vaalipäiville, koska hänelläkin oli siellä äänestysoikeus. Lisäksi Levinin oli toimitettava Kashinissa eräs hyvin tärkeä holhousta ja lunastusrahoja koskeva asia, jonka hänen ulkomailla asuva sisarensa oli jättänyt hänen valvottavakseen.

Levin epäröi kauan, mutta Kitty, joka oli nähnyt hänen ikävystyvän Moskovassa, neuvoi häntä lähtemään ja tilasi omin päin hänelle aatelispuvun, joka maksoi kahdeksankymmentä ruplaa. Ja nuo juhlapuvusta maksetut kahdeksankymmentä ruplaa olivat pääsyynä siihen, että Levin lähti.

Levin oli jo kuudetta päivää Kashinissa ja kävi joka päivä kokouksessa ajaen samalla sisarensa asioita, jotka eivät ottaneet luontuakseen. Esimiehet olivat vaalipäivillä ja oli mahdoton saada järjestelyksi mitä yksinkertaisinta holhouskunnasta riippuvaa asiaa. Samanlaiset esteet kohtasivat toistakin asiaa, joka koski rahansaantia. Pitkän vaivannäön jälkeen rahat olivat valmiit luovutettavaksi: mutta notaari, mitä kohteliain ja palvelevaisin herra, ei voinut antaa talonkia, kun siitä puuttui esimiehen allekirjoitus, ja esimies taas oli vaalipäivillä. Kaikki nämä puuhat, juoksentelu paikasta toiseen, keskustelut noiden kunnon ihmisten kanssa, jotka hyvin ymmärsivät hänen ikävän asemansa, mutta eivät voineet auttaa asiaa, koko tuo pitkä, tulokseton jännitys — tämä kaikki synnytti Levinissä samantapaisen harmillisen voimattomuuden tunteen kuin tahtoessaan unessa käyttää fyysistä voimaa eikä voi. Tämän piinallisen tunteen vallassa hän oli usein puhuessaan erittäin hyväluontoisen asianajajansa kanssa. Tuo asianajaja näytti kyllä tekevän kaiken voitavansa ja panevan koko älynsä liikkeelle auttaakseen häntä pulasta. "Koettakaapa sitä keinoa", ehdotteli asianajaja milloin mitäkin, "menkää sinne ja sinne", ja hän teki perusteellisen suunnitelman, miten voisi kiertää sen kohtalokkaan seikan, joka oli esteenä kaikelle. Mutta samassa hän lisäsi: "Eivät varmaan päästä; mutta voihan sitä koettaa." Niinpä Levin koetti ja kävi jos missäkin. Kaikki olivat hyviä ja kohteliaita, mutta kierretty vastus tuli loppujen lopuksi taas eteen ja salpasi tien. Kiusallisinta oli, ettei Levin mitenkään voinut käsittää, ketä vastaan hän taisteli ja kenelle oli hyötyä siitä, että hänen asiansa pitkittyi. Sitä ei näyttänyt tietävän kukaan, ei asianajajakaan. Jos Levin olisi voinut ymmärtää sen, niin kuin hän esimerkiksi ymmärsi, miksi rautatieasemalla ei päässyt lippuluukulle muuten kuin asettumalla jonoon, hän ei olisi harmitellut eikä kiusaantunut; mutta syytä niiden esteiden olemassaoloon, joita hän näissä asioissa kohtasi, ei kukaan osannut hänelle selittää.

Mutta Levin oli muuttunut paljon naimisiin mentyään; hän oli kärsivällinen, ja jollei hän aina ymmärtänytkään tämän elämän järjestystä, hän päätteli, että varmaan oli joitakin pakottavia seikkoja, joita hän ei tiennyt, ja koetti olla kiukuttelematta.

Myös vaalipäivillä hän pidättyi tuomitsemasta ja kiistelemästä ja koetti mahdollisuuden mukaan päästä perille asioista, joita hänen kunnioittamansa rehelliset ja hyvät ihmiset niin vakavina ja innostuneina pohtivat. Naimisiinmenonsa jälkeen Levin oli havainnut elämässä niin paljon uusia, vakavia puolia, jotka ennen pinnalta katsottuina olivat näyttäneet joutavilta, että hän oletti vaalipäivilläkin olevan vakavaa merkitystä ja koetti löytää sen.

Sergei Ivanovitsh oli selittänyt hänelle, mikä tärkeä uudistus näillä vaalipäivillä oli suunniteltu tapahtuvaksi. Lääninmarsalkka Snetkov, josta lain mukaan riippui moni tärkeä yhteiskunnallinen asia, kuten holhouslaitos, aateliston rahastot, tyttö-, poika- ja sotilaskoulut, kansanvalistus ja zemstvolaitos, oli vanhanaikainen, suuren omaisuutensa kuluttanut aatelisherra, tavallaan kylläkin hyvä ja rehellinen, mutta kokonaan ajastaan jälkeen jäänyt mies. Hän piti kaikessa aateliston puolta, vastusti kansanvalistusta ja koetti antaa zemstvolle, jolla oli määrä olla niin merkittävä rooli, säätylaitoksen luonteen. Hänet oli välttämättä vaihdettava uuteen, nuorempaan, nykyaikaiseen, pystyvään mieheen, ja asiat oli järjestettävä niin, että voitaisiin hyödyntää kaikki itsehallinnolliset edut, joihin aateliston — ei aatelistona, vaan zemstvon osana — saamat oikeudet antoivat mahdollisuuden. Rikkaalla Kashinin läänillä, joka oli aina ollut toisten edelläkävijänä, oli nyt käytettävänään sellaisia voimia, että jos asia nyt täällä ajettaisiin oikein, se voisi olla hyvänä esikuvana koko Venäjälle. Siksi koko asialla oli suuri merkitys. Lääninmarsalkaksi Snetkovin sijaan ajateltiin joko Svijazhskia tai entistä professori Nevedovskia, joka oli harvinaisen viisas mies ja Sergei Ivanovitshin hyvä ystävä.

Kokouksen avasi kuvernööri pitämällä aatelistolle puheen, jossa hän kehotti tätä valitsemaan luottamushenkilönsä puolueettomasti, ansioiden mukaan, päämääränään isänmaan onni, ja lausui toivovansa, että Kashinin jalosukuinen aatelisto nyt, kuten entisinäkin vaalipäivinä, oli pyhästi täyttävä velvollisuutensa ja osoittava olevansa yksinvaltiaan hallitsijan korkean luottamuksen arvoinen.

Lopetettuaan puheensa kuvernööri lähti salista, ja aatelisherrat seurasivat häntä iloisen äänekkäinä, jopa innostuneinakin, ja ympäröivät hänet, kun hän pani turkkia ylleen ja puheli lääninmarsalkan kanssa. Levin, joka halusi päästä perille kaikesta, seurasi joukon mukana ja kuuli kuvernöörin sanovan: "Olkaa hyvä ja sanokaa Marja Ivanovnalle, että vaimoni tulee olemaan hyvin pahoillaan siitä, ettei hän voi nyt tulla." Ja sen jälkeen aatelisherrat ottivat iloisina turkkinsa ja lähtivät kirkkoon.

Seuraten toisten esimerkkiä ja kohottaen kätensä ylös Levin vannoi toisten keralla ylipapin sanelun mukaan mitä hirveimmät valat kaiken sen täyttämisestä, mitä kuvernööri oli toivonut. Kirkonmenot olivat aina vaikuttaneet Leviniin, ja nytkin lausuessaan sanat "suutelen ristiä" ja katsahtaessaan tuohon samoja sanoja toistavaan nuorten ja vanhain joukkoon hän tunsi liikutusta mielessään.