Hän luki lakipykälän ja alkoi selittää sen merkitystä. Mutta silloin eräs pitkä, vankka ja kumaraharteinen tilanomistaja, jolla oli värjätyt viikset ja tiukassa puvussaan korkea, niskaa tukeva kaulus, keskeytti hänet. Hän meni pöydän luo, löi siihen kantasormuksellaan ja kiljaisi:
— Ottakaa äänestyspallot. Ei se keskustelulla parane!
Samassa useat äänet sekaantuivat puheeseen ja iso kantasormuksinen aatelismies kiukustui ja huusi yhä enemmän. Mutta oli mahdotonta saada selvää, mitä hän sanoi.
Hän ehdotti samaa kuin Sergei Ivanovitshkin; mutta kaikesta päättäen vihasi tätä ja koko tämän puoluetta, ja tuo viha tarttui koko puolueeseen ja herätti samanlaisen, joskin säädyllisemmän vihastuksen toisella puolen. Kuului huutoja, ja kaikki sekaantui hetkeksi, niin että lääninmarsalkan täytyi pyytää kokoontuneita noudattamaan järjestystä.
— Äänestetään! Äänestetään! Joka on aatelismies, se ymmärtää. — Me annamme veremmekin… Hallitsijan luottamus… Lääninmarsalkka ei ole mikään puotipoika… Eihän siitä ole puhe… Ottakaa pallot! kuului kiukkuisia huutoja joka puolelta. Kasvot ja silmäykset olivat vieläkin raivokkaampia kuin sanat. Ne kuvastivat leppymätöntä vihaa. Levin ei ollenkaan käsittänyt, kuinka kysymys siitä, oliko Flerovin äänioikeusasia ratkaistava äänestämällä vai ilman, saattoi herättää sellaisen intohimojen myrskyn. Hän ei muistanut sitä syllogismia (jonka Sergei Ivanovitsh jälkeenpäin hänelle selitti), että yhteinen etu vaati lääninmarsalkan kukistamista; hänen kukistamisekseen taas tarvittiin äänten enemmistö; äänten enemmistön saamiseksi täytyi taas Fleroville antaa äänioikeus; ja Flerovin päteväksi tunnustamista varten taas oli välttämätöntä selittää, kuinka lakipykälä oli käsitettävä.
— Yksi ääni voi ratkaista koko asian ja täytyy olla ankara ja johdonmukainen, jos tahtoo palvella yhteistä asiaa, selitti Sergei Ivanovitsh.
Mutta Levin ei nyt muistanut sitä ja hänen oli ikävä nähdä noita arvossa pitämiään hyviä ihmisiä noin ilkeän kiihkon vallassa. Vapautuakseen kiusallisesta vaikutelmastaan hän meni ennen keskustelun loppua tyhjään ravintolasaliin, jonka tarjoilupöydän ääressä hääräili muutamia lakeijoita. Nähdessään noiden astioita pyyhkivien ja lautasia ja ryyppylaseja järjestelevien lakeijoiden tyynen eloisat kasvot Levin tunsi odottamatta mielensä kevenevän, aivan kuin olisi päässyt löyhkäävästä huoneesta raittiiseen ilmaan. Hän alkoi kävellä edestakaisin katsellen huvikseen lakeijoita. Hänestä oli hyvin hauskaa seurata, miten muuan harmaantunut, poskipartainen lakeija osoitti halveksuntaansa nuoremmille, häntä kiusoitteleville lakeijoille, ja näytti heille, miten lautasliinat piti taitella. Levin aikoi juuri ruveta juttelemaan lakeijavanhuksen kanssa, kun aatelisen holhouskunnan sihteeri, vanha mies, jonka erityisalana oli tietää läänin kaikkien aatelismiesten ristimä- ja isännimet, kutsui häntä.
— Konstantin Dmitritsh, olkaa hyvä, hän sanoi, — veljenne hakee teitä. Äänestetään lakipykälän tulkitsemistavasta.
Levin meni isoon saliin, sai pienen valkean pallon ja astui veljensä jäljessä pöydän luo, jonka ääressä Svijazhski istui kasvoillaan ivallinen ilme, haroen ja nuuskien partaansa. Sergei Ivanovitsh pani kätensä laatikkoon, pisti pallonsa jonnekin ja pysähtyi pöydän ääreen odottamaan Leviniä. Levin tuli perästä, mutta unohti kokonaan mitä oli tehtävä ja kysyi sekaannuksissaan Sergei Ivanovitshilta: "Mihin tämä on pantava?" Hän kysyi hiljaa toivoen, etteivät ympärillä puhelevat henkilöt sitä kuulisi. Mutta puhelu vaikeni ja hänen sopimaton kysymyksensä kuultiin. Sergei Ivanovitsh rypisti kulmiaan.
— Se riippuu kunkin vakaumuksesta, hän sanoi ankarasti. Monien suut menivät hymyyn. Levin punastui, pisti hätäisesti kätensä veran alle ja pani pallon oikealle, koska se oli hänen oikeassa kädessään. Mutta samassa hän muisti, että toinenkin käsi oli pistettävä veran alle, ja pisti sen hätäisesti perästä, mutta myöhään, ja hämmentyi siitä vielä enemmän ja poistui nolostuneena perimmäisten tuolirivien taakse.