— Satakaksikymmentäkuusi myöntävää! Yhdeksänkymmentäkahdeksan kieltävää! kajahti sihteerin ääni. Sitten kuului naurua: laatikosta löytyi nappi ja kaksi pähkinää. Uusi puolue oli voittanut, kyseenalainen äänioikeus myönnettiin.
Mutta vanha puolue ei katsonut itseään voitetuksi. Levin kuuli, että Snetkovia pyydettiin ehdokkaaksi, ja hän näki suuren joukon aatelismiehiä kokoontuvan lääninmarsalkan ympärille. Astuessaan lähemmäksi Levin kuuli Snetkovin puhuvan. Vastaten ehdokkuuspyyntöön hän puhui aateliston luottamuksesta, rakkaudesta, jota hän ei ollut ansainnut, sillä hänen ainoa ansionsa oli uskollisuus aatelistoa kohtaan, jolle hän oli omistanut kaksitoistavuotisen palveluksensa. "Olen koettanut palvella sitä voimieni mukaan, uskossa ja totuudessa, ja kiitän luottamuksestanne", toisti hän pari kertaa saman lauseen ja pysähtyi äkkiä nyyhkytysten ahdistamana ja poistui salista. Johtuivatpa nuo kyyneleet hänelle tapahtuvan vääryyden tunnosta, rakkaudesta aatelistoa kohtaan tai hänen asemansa hankaluudesta, kun hän tunsi olevansa vihollisten ympäröimä, liikutus tarttui, suuri osa aatelistoa heltyi ja Levininkin mielessä värähti hellyys Snetkovia kohtaan.
Lääninmarsalkka sattui ovessa tönäisemään Leviniä.
— Anteeksi, suokaa anteeksi, hän sanoi kuin vieraalle. Huomatessaan, että se oli Levin, hän hymyili arasti, kuin aikoen sanoa jotain, mutta ei kyennyt sanomaan mitään liikutukseltaan. Ritarimerkit rinnassa ja valkeat kultakaluunaiset housut jalassa hän kiirehti pois väkijoukon keskeltä, muistuttaen ilmeeltään ja koko juhlapukuiselta hahmoltaan saarrettua petoa, joka näkee asioidensa olevan huonosti. Tuo ilme liikutti Leviniä erityisesti, sillä hän oli vasta eilen käynyt lääninmarsalkan luona holhousasian vuoksi ja nähnyt hänet silloin hyvän perheellisen miehen täydessä kunnianhohteessa. Hänen iso, vanhanaikaisesti sisustettu kotinsa, keikailemattomat, hieman epäsiistit, mutta kohteliaat vanhat lakeijat, jotka nähtävästi orjuuden ajoista saakka olivat palvelleet samaa isäntää, lihava, hyväluontoinen, pitsimyssyä ja turkkilaista hartialiinaa käyttävä rouva, joka niin hellästi hyväili pientä tyttärentytärtään, talon uljas poika, kuudesluokkalainen, joka tullessaan kotiin kymnaasista suuteli tervehdykseksi isän suurta kättä, isännän herttaiset, vilpittömät puheet ja eleet — kaikki se oli eilen herättänyt Levinissä ehdotonta kunnioitusta ja myötätuntoa. Tuo vanhus liikutti ja säälitti nyt Leviniä, ja hänen teki mieli sanoa tälle jotain ystävällistä.
— Te kai tulette siis vastedeskin olemaan meidän esimiehenämme, hän sanoi.
— Tuskin, sanoi marsalkka vilkaisten arasti taakseen. — Minä olen jo vanha ja väsynyt. On ansiokkaampia ja nuorempia, palvelkoot he nyt.
Ja marsalkka poistui sivuovesta.
Seurasi mitä juhlallisin hetki. Oli heti ryhdyttävä vaaleihin.
Kummankin puolueen johtajat laskivat joukkojaan.
Väittelyt Flerovista olivat hankkineet uudelle puolueelle Flerovin äänen, ja sitä paitsi oli voitettu aikaa. Näin ollen paikalle voitiin tuoda kolme aatelismiestä, joilta vanha puolue oli vehkeilyllään koettanut riistää mahdollisuuden ottaa osaa vaaleihin. Kaksi herraa, jotka olivat persoja viinille, oli nimittäin vastapuolueen toimesta juotettu humalaan, ja kolmannelta oli viety juhlapuku.
Saatuaan tietää tämän uusi puolue oli keskustelun aikana ehtinyt lähettää erään tilanomistajan noutamaan ajurilla viimeksi mainitulle aatelismiehelle juhlapuvun ja tuomaan toisen humalaan juotetuista aatelisklubille.