— Minä en missään tapauksessa, vastasi myrkyllinen herra. Se oli itse Nevedovski. Svijazhski esitti hänet Levinille.
— Onpas tämä saanut sinutkin innostumaan! sanoi Stepan Arkadjevits iskien silmää Vronskille. — Eikös olekin kuin kilparatsastuksessa? Voisi lyödä vetoakin.
— Niin, innostuu sitä tähänkin, sanoi Vronski. — Ja kun on kerran ryhtynyt asiaan, tekee mieli viedä se loppuun asti. Taistelua! hän sanoi rypistäen kulmiaan ja purren yhteen voimakkaita leukapieliään.
— Mainio lakimies tuo Svijazhski! Hänellä on kaikki selvänä.
— Niin on, sanoi Vronski hajamielisesti.
Seurasi äänettömyys, jonka aikana Vronski alkoi ajankulukseen tarkastella Levinin jalkoja ja pukua, vilkaisi sitten tätä kasvoihin ja kohtasi Levinin synkät silmät, ja sanoi jotain sanoakseen:
— Kuinka te, vakinainen maalla-asuja, ette ole rauhantuomarina?
Ainakaan ette ole rauhantuomarin virkapuvussa.
— En ole, sillä pidän rauhanoikeutta hölmöläisten laitoksena, vastasi Levin, joka oli koko ajan odottanut tilaisuutta keskusteluun Vronskin kanssa voidakseen sovittaa äskeisen tahdittomuutensa.
— Minä luulisin päinvastoin, sanoi Vronski tyynesti kummeksuen synkkää arviota.
— Se on narrinpeliä, keskeytti Levin. — Me emme tarvitse rauhantuomareja. Minulla ei ole kahdeksaan vuoteen ollut ainoatakaan oikeusjuttua. Ne mitä oli sitä ennen, ratkaistiin kaikki päin mäntyä. Rauhantuomari asuu neljänkymmenen virstan päässä meiltä. Parin ruplan asian vuoksi täytyy lähettää asiamies, joka maksaa viisitoista ruplaa.