Vaikka hän nyt olikin varma siitä, että kylmeneminen oli alkamassa, hän ei kuitenkaan voinut tehdä mitään eikä millään tavoin muuttaa suhdettaan häneen. Nyt niin kuin tähänkin asti hän pystyi pitämään Vronskin luonaan ainoastaan rakkaudellaan ja viehätysvoimallaan, ei millään muulla. Niin kuin tähänkin asti hän saattoi vain päivänsä askareissa viettämällä ja öisin morfiinia ottamalla tukahduttaa kauheat ajatukset siitä, mitä seuraisi, kun Vronski ei enää rakastaisi häntä. Oli tosin vielä yksi keino: olla pidättelemättä häntä, mutta päästä niin lähelle häntä ja siihen asemaan, ettei mies jättäisi häntä. Sen aseman turvaisi vain avioero ja oikea avioliitto. Hän alkoi toivoa sitä ja päätti antaa siihen suostumuksensa heti kun Vronski tai Stiva ottaisi asian puheeksi.

Sellaisissa ajatuksissa Anna oli viettänyt ne viisi päivää, jotka
Vronskin oli määrä viipyä vaalipäivillä.

Kävelyt, juttelu ruhtinatar Varvaran kanssa, sairaalassa käynnit ja ennen kaikkea lukeminen, kirjan ahmiminen toisensa jälkeen, oli täyttänyt hänen aikansa. Mutta kuudentena päivänä, kun kuski oli palannut asemalta ilman Vronskia, hän ei voinut enää millään tukahduttaa rauhattomia ajatuksiaan. Samaan aikaan hänen tyttärensä oli sattunut sairastumaan. Anna ryhtyi hoitamaan lasta, mutta sekään ei tyynnyttänyt häntä, semminkin kun sairaus oli vaaratonta. Hän ei voinut rakastaa tätä tytärtään, vaikka olisi kuinka koettanut, eikä hän voinut teeskennellä rakkautta. Sen päivän iltana Annan valtasi sellainen pelko Vronskin menettämisestä, että hän miltei jo päätti lähteä kaupunkiin, mutta mietittyään asiaa tarkoin kirjoitti vain sen ristiriitaisen kirjeen, jonka Vronski sai, ja lukematta sitä edes läpi lähetti sen pikalähetin mukana kaupunkiin. Seuraavana aamuna hän sai Vronskin kirjeen ja katui omaa kirjettään. Hän odotti kauhuissaan sen ankaran katseen toistumista, jonka Vronski oli luonut häneen lähtiessään ja jonka hän pelkäsi näkevänsä uudelleen, kun Vronski saisi tietää, ettei tyttö ollutkaan sen vakavammin sairaana. Mutta hän oli kuitenkin hyvillään siitä, että oli kirjoittanut. Vaikka Anna aavistelikin olevansa Vronskille rasitukseksi ja vaikka hän tiesi, että Vronskin oli sääli jättää vapauttaan palatakseen hänen luokseen, hän silti iloitsi tämän tulosta. Olkoon, että Vronski oli väsynyt häneen, — tämä olisi kuitenkin hänen luonaan, hän saisi aina nähdä tämän, tuntea jokaisen tämän liikkeen.

Hän istui vierashuoneessa lampun ääressä, luki Taine'in uutta teosta, kuunteli tuulen temmellystä pihalla ja odotti joka hetki vaunujen saapumista. Hän luuli monesti kuulleensa rattaitten tärinää, mutta erehtyi. Lopulta kuului selvästi rattaanpyörien kolke, pian kuski huusi ja sora rahisi katetun pääsisäänkäynnin edessä. Ruhtinatar Varvarakin, joka oli istunut korttiensa ääressä, kuuli sen, ja Anna nousi punastuneena tuoliltaan, mutta sen sijaan, että olisi mennyt alas, kuten oli tehnyt jo kahdesti, hän pysähtyi paikoilleen. Hänet valtasi äkkiä häpeä petoksensa vuoksi ja pelko siitä, miten Vronski ottaisi hänet vastaan. Loukkauksen tunne oli jo hävinnyt; hän pelkäsi vain tämän tyytymätöntä ilmettä. Hän muisti, että tyttö oli jo toista päivää ollut aivan terve. Häntä harmitti, että tytön pitikin parantua juuri silloin, kun kirje lähetettiin. Sitten hän muisti, että hänen rakastettunsa oli nyt saapunut, että tämä oli taas läsnä kokonaan, käsineen ja silmineen. Hän kuuli Vronskin äänen. Ja unohtaen kaikki hän juoksi riemuissaan tätä vastaan.

— No miten Ani voi? kysyi Vronski arasti katsoen portaita alas kiiruhtavaan Annaan.

Hän istui tuolilla, ja lakeija kiskoi lämmennyttä saapasta hänen jalastaan.

— Hän voi jo paremmin.

— Entä sinä? kysyi Vronski nousten tuolilta ja ravistaen itseään.

Anna otti häntä kädestä molemmin käsin ja veti sen vyötäisilleen, irrottamatta hänestä katsettaan.

— No sehän on hyvä, sanoi Vronski silmäillen kylmästi Annaa, tämän kampausta ja vaatteita, jotka hän tiesi Annan panneen ylleen häntä varten.