Kaikki se miellytti häntä, mutta oli miellyttänyt jo niin monesti ennenkin. Hänen kasvoilleen pysähtyi se ankaran kivinen ilme, jota Anna niin pelkäsi.
— Sehän on hyvä. Kuinkas sinä itse voit? sanoi Vronski, pyyhki nenäliinallaan märän partansa ja suuteli Annan kättä.
"Yhdentekevää", ajatteli Anna, "kunhan hän vain on luonani, niin hän ei voi, hän ei saa olla rakastamatta minua."
Ilta kului onnellisesti ja iloisesti ruhtinatar Varvaran seurassa, joka kanteli Vronskille, että Anna oli hänen poissa ollessaan ottanut morfiinia.
— Mitä minä sille voin? En saanut unta… Ajatukset häiritsivät.
Hänen kotona ollessaan en ota sitä koskaan. En juuri koskaan.
Vronski kertoi vaalipäivistä, ja Anna osasi kysymyksillään johdattaa hänet siihen, mikä häntä eniten ilahdutti eli hänen omaan menestykseensä. Anna puolestaan kertoi kaikki kotiasiat, jotka saattoivat kiinnostaa häntä. Kaikki uutiset olivat hyviä.
Mutta myöhään illalla, kun he olivat jääneet kahden, Anna, joka tunsi taas täydellisesti valloittaneensa hänet, tahtoi pyyhkiä pois kirjeestä johtuneen silmäyksen raskaan vaikutelman ja sanoi:
— Tunnusta pois, että sinua harmitti, kun kirjeeni tuli, ja että sinä et uskonut minua.
Tuskin Anna oli ehtinyt sen sanoa, kun hän jo ymmärsi, että niin rakkautta täynnä kuin Vronski häntä kohtaan olikin, tämä ei antanut kirjettä hänelle anteeksi.
— Niin, sanoi Vronski. — Kirje oli niin omituinen; toisessa kohtaa
Ani oli sairas, toisessa sinä taas aioit tulla kaupunkiin.