— Se on kaikki totta.
— Enhän minä sitä ole epäillytkään.
— Oletpas. Minä näen, että sinä olet tyytymätön.
— En hetkeäkään. Minä olen vain pahoillani siitä, että sinä ikään kuin et tahdo myöntää, että on velvollisuuksia…
— Velvollisuuksia mennä konserttiin…
— Ei ruveta puhumaan siitä, sanoi Vronski.
— Miksi siitä ei voi puhua? sanoi Anna.
— Minä vain tahdoin sanoa, että voi ilmetä välttämättömiä asioita.
Minun täytyy esimerkiksi pian lähteä Moskovaan talomme asioissa…
Voi, Anna, miksi sinä olet niin ärtyisä! Tiedäthän sinä, etten minä
voi elää ilman sinua.
— Jos niin on, sanoi Anna äkkiä muuttuneella äänellä, — niin varmaan tämä elämä rasittaa sinua… Niin, sinä tulet vain päiväksi, ja lähdet taas, kuten tehdään…
— Anna, tuo on julmaa. Olen valmis antamaan koko elämäni… Mutta
Anna ei kuunnellut häntä.