Kitty herahti nauramaan.
— Mutta teithän sinä nuorena miehenä vieraskäyntejä? hän sanoi.
— Tein, vaikka silloinkin aina tuntui nololta, ja nyt olen niistä niin vieraantunut, että totisesti olisin kaksi päivää syömättä tuon käynnin sijasta. Se on niin noloa! Minusta tuntuu kuin he pahastuisivat ja sanoisivat: miksi sinä tulit ihan ilman asiaa?
— Eivät pahastu. Sen voin sinulle vakuuttaa, Kitty sanoi, katsoi nauraen miestään silmiin ja otti häntä kädestä. — No, hyvästi nyt… Mene nyt vain, ole kiltti.
Levin suuteli vaimoaan kädelle ja aikoi juuri lähteä, kun Kitty pysäytti hänet.
— Kostja, tiedätkö, että minulla on enää viisikymmentä ruplaa jäljellä.
— No, mikäpä siinä, minä käyn hakemassa pankista. Paljonko otan? hän sanoi Kittylle tuttu tyytymätön ilme kasvoillaan.
— Ei, odotas. Kitty piti häntä kädestä. — Puhutaan vielä vähän, olen siitä hiukan huolissani. Minä en luule tuhlaavani rahaa mihinkään tarpeettomaan, ja kuitenkin sitä valuu kuin vettä. Jotain me kai teemme väärin.
— Ei suinkaan, sanoi Levin rykäisten ja katsoen kulmainsa alta.
Tuon rykäisyn Kitty tunsi. Se merkitsi Levinissä suurta tyytymättömyyttä — ei Kittyyn, vaan omaan itseensä. Levin oli toisinaan tyytymätön, mutta siihen ei oikeastaan ollut syynä suuret kulut, vaan se, että häntä muistutettiin asiasta, jonka hän olisi mieluummin unohtanut, koska tiesi, että siinä oli jotain hullusti.