— Minä käskin Sokolovin myydä vehnää ja ottaa myllyn vuokraa etukäteen. Joka tapauksessa saamme pian.
— Ei, mutta minä pelkään, että yleensä kuluu paljon…
— Ei ollenkaan, ei ollenkaan, toisti Levin. — No, hyvästi nyt, rakkaani.
— Välillä minua todella kaduttaa, että tottelin äitiä. Kuinka mukavaa maalla olisi ollut. Täällä minä vain vaivaan teitä kaikkia ja rahaa kuluu niin…
— Ei ollenkaan. Siitä asti kun menimme naimisiin, en olisi kertaakaan halunnut sanoa, että toisin olisi ollut parempi…
— Niinkö? sanoi Kitty katsoen häntä silmiin.
Levin oli sanonut sen vain Kittyn mieliksi, ajattelematta sanojaan sen syvemmin. Mutta katsoessaan Kittyn rehellisiin, suloisiin silmiin, jotka katsoivat häneen niin suoraan ja kysyvinä, Levin toisti sanomansa koko sielullaan. "Minä aivan unohdan hänet", ajatteli Levin. Ja hän muisti, mikä heitä odotti.
— Kuinka pian luulet? kuiskasi hän ottaen vaimoaan molemmista käsistä.
— Olen ajatellut sitä niin monta kertaa, etten enää ajattele enkä tiedä mitään.
— Eihän pelota?