Hän näki kyydittävänsä herran istuvan tuolla, syövän jotain ja aina väliin haastelevan jotain. Ei uskaltanut ukko mennä suoraan herran puheille, vaan läksi hakemaan lakeijaa. Tämä nukkui istuvillaan eteisessä, yllään lyhyt livreatakki. Hän oli entisiä kotiorjia ja elätti nyt itseään ja suurta perhettään, viittä tytärtä ja kahta poikaa, palveluksella — ja hyvä olikin hänellä paikka; 15 ruplaa kuukaudessa ja vierailta juomarahoja välisti sataankin ruplaan. — Hän kavahti pystyyn, puistelihe ja oikaisihe, ja läksi ilmoittamaan, että jamshtshik on levoton ja pyrkii pois.
Lakeijan tultua verannalle, oli väittely kiivaimmillaan. Siihen otti nyt osaa tohtorikin, joka oli liittyen seuraan.
— En saata myöntää, — puhui vieras, — että Venäjän kansan pitäisi kulkea toisia teitä kehityksessään. Ennen kaikkea tarvitaan vapautta… valtiollista vapautta… sitä vapautta… niinkuin kukin tietää… mitä suurinta vapautta… ja samalla mitä laajimpain oikeuksien myöntämistä muille…
Vieras tunsi takertuneensa, tunsi, ett'eihän sitä nyt niin pitäisi puhua, mutta väittelyn vauhdissa ei muistanutkaan, mitenkä sitä oikeastaan puhua pitäisi.
— Niinpä niinkin, — vastasi Nikolai Semjónowitsh, kuuntelematta vieraan sanoja ja tahtoen vain esiintuoda oman ajatuksensa, joka hänen omasta mielestään oli kerrassaan onnistunut. — Niinpä niinkin, mutta se on saavutettavissa toista tietä, ei äänten enemmistöllä, vaan yhteisellä suostumuksella. Katsokaapas nyt esimerkiksi mirin päätöksiä. [Mir = kuntakokous.]
— No se mir!
— Ei sovi kieltää, — virkkoi tohtori, — ett'ei slaavilaisilla kansoilla olisi erityinen katsantokantansa. Esimerkiksi puolalaisten veto oikeus. Min'en suinkaan väitä, että se olisi parempi…
— Sallikaas… — keskeytti Nikolai Semjónowitsh, — sallikaas minun puhua loppuun. — Venäjän kansalla on erikoiset ominaisuutensa. Ja nämä ominaisuudet…
Samassa tuli Ivan unissa silmin ja keskeytti hänet.
— Jamshtshik on levoton…