— Sanokaa — pietarilainen vieras teititteli lakeijoita aina ja oli ylpeäkin siitä — sanokaa hänelle, että minä lähden kohta; yliajasta maksan.
— Kyllä.
Lakeija läksi, ja Nikolai Semjónowitsh sai sanoa ajatuksensa loppuun asti. Mutta sekä vieras että tohtori olivat sen kuulleet jo 20 kertaa (siltä heistä ainakin näytti) ja rupesivat, varsinkin vieras, kumoamaan sitä historian todistuksilla. Vieras oli erittäin taitava historiassa.
Tohtori oli vieraan puolella ja ihaili hänen suurta oppiansa, ollen mielissään tutustumisestansa hänen kanssaan.
Keskustelua kesti niin kauan, että metsän takaa alkoi jo sarastaa. Satakieletkin jo heräsivät, mutta yhä vain seurakumppalit polttivat ja haastelivat, haastelivat ja polttivat.
Puhelua olisi kenties kestänyt vieläkin kauemmin, mutta huoneesen astui sisäkkö.
Tämä sisäkkö oli orpo, jonka oli täytynyt lähteä palvelukseen, elatustaan hankkimaan. Ensin hän palveli kauppiaan luona, jossa kaupanhoitaja vietteli hänet. Lapsensa kuoltua hän tuli palvelukseen erään virkamiehen luo, jossa talon oma poika, kymnasisti, ei antanut hänelle rauhaa. Vihdoin hän pääsi apusisäköksi Nikolai Semjónowitshin taloon. Tässä paikassa hän tunsi olevansa onnellinen, siellä kun ei kukaan häntä ahdistellut ja kunnollinen palkkakin maksettiin. Hän tuli nyt ilmoittamaan, että rouva "pyytävät" luokseen tohtoria ja Nikolai Semjónowitshiä.
— Kas niin, — arveli Nikolai Semjónowitsh.
— Gôgalla taas jotain.
— Mikäs on? — kysyi hän ääneen.