— Narraat! Hi-oo! — huutelivat he, pysytellen lähellä toisiaan, milloin pensaihin sukelsivat.
Taráska eteni heistä kauemmas, notkon toiselle puolelle, jo toissa vuonna kaadettuun metsään, jossa nuori vesakko, parhaasta päästä pähkinäpuuta ja vaahteraa, oli jo miehen korkuista. Ruoho oli mehukkaampaa ja sakeampaa, ja missä marjapaikkoja sattui, siinä suurempaa ja mehukkaampaa mansikkaakin kasvoi ruohon suojassa.
— Grúshka!
— No?
— Entäs kun susi?
— Ja kaks! Mitäs siinä turhia säikyttelet? Vai luuletkos, että minä pelkään? — puheli Grúshka, unohtaen, susi mielessä, koko ammattinsa ja pistäen paraimmat marjat suuhunsa eikä tuoppiin.
— Taráska se on tuolla notkon takana. Taráska! Ho-hoi!…
— Tääll'ollaan! — vastasi Taráska notkon toiselta puolen. — Käykää tänne!
— Lähtään vainenkin: siell' on enemmän.
Ja tytöt laskeutuivat notkoon, pidellen pensaista ja nousivat siellä kouruja myöten toiselle äyräälle. Siellä he löysivät päivänpuoleisella rinteellä matalaa ruohoa kasvavan aukion, joka oli ihan punaisenaan marjoista. Siinä he sitten alkoivat ääneti ahertaa, täydessä toimessa sekä kädet että suut.