Äkkiä kuului rasaus, ja kesken hiljaisuutta heistä tuntui kuin hirmuinen rytinä olisi alkanut käydä pensaissa ja pitkin nummea.
Grúshka säikähti ja lyyhähti maahan! Marjat jo puolilleen kerätystä tuopista tärskähtivät nurmelle.
— Äiteee! — parahti hän ja rupesi itkemään.
— Jänis, jänis, Taráska! Jänis! Tuolla noin! — huusi Oljgúshka, osoittaen pensaisin, missä harmaanruskea selkä pitkine korvineen mennä vilisti yhä kauemmas. — Mikäs sinulle tuli? — kysäisi hän Grúshkalta, kun jänis oli kadonnut näkyvistä.
— Luulin sudeksi, — vastasi toinen, unohtaen samassa sekä säikäyksensä että epätoivon kyynelet ja purskahtaen nauramaan.
— Hupakko!
— Hyi, kun säikähdin! — puheli Grúshka, nauraen äänekkäästi, hopeankirkasta nauruansa.
Marjat kerättiin maasta tuoppiin ja lähdettiin kauemmas. Aurinko nousi jo metsän takaa, luoden varjoja ja heleänkirkkaita täpliä nurmeen ja kimallellen kastepisaroissa. Tytöillä oli nyt hameet märkinä vyötäisiä myöten.
Tyttöset olivat jo lähestyneet metsän laitaa, kuljettuaan yhä kauemmas siinä toivossa, että mitä syvemmälle metsään, sitä marjapaikatkin paremmat, kun eri haaroilta rupesi kuulumaan huhuilemisia: siellä oli marjassa muita akkoja ja tyttöjä, jotka olivat lähteneet liikkeelle myöhemmin. Murkinan maissa, kun ruukku ja tuoppi olivat jo puolillaan, tytöt kohtasivat Akulina tädin, joka oli lähtenyt marjaan hänkin. Hänen perässään käydä taaputteli paksuilla, väärillä jaloillaan muuan isovatsainen poikanen, lakitta päin ja pelkkä paita päällä.
— Mukaan näet kärtti, — virkkoi Akulina tytöille, ottaen pojan syliinsä. — Eikä ollut ketään, kelle jättää.