Hetken kuluttua kuului rapinaa pensaissa, ja Akulina täti tuli näkyviin, liepeet nostettuina yläpuolelle polvien ja tuutti kädessä.
— Ettekö ole nähneet poika riepua?
-. Emmä.
— Hyväinen aika! Mishkaa!
— Mishkaa!
Ei kuulunut vastausta.
— Voi poloinen päiviäni! Joutuu vielä tuonne salolle ja eksyy!
Oljgúshka kavahti pystyyn ja läksi Grúshkan kanssa etsimään yhtäänne,
Akulina toisaanne. Lakkaamatta he sitten huhuilivat heleillä äänillään
Mishkaa, mutta kukaan ei vastannut.
— En minä jaksa enää, — puheli Grúshka, jääden jäljemmäs, mutta yhä edelleen huudellen. Hän otti milloin oikeaan, milloin vasempaan, sivuillensa vilkuen.
Akulinan epätoivoinen ääni se kajahteli kaukaa salon puolelta. Oljgúshka oli jo vähällä heittää etsinnät sikseen ja lähteä kotia, kun äkkiä eräästä tuuheasta pensaasta, lähellä lehmuksen kantoa, alkoi kuulua linnun itsepäistä ja äkäistä, epätoivoista piipitystä. Linnulla oli kaiketi poikasia pesässään, ja nyt se oli jostain syystä suutuksissaan ja säikähtynyt. Oljgúshka tähystelemään pensaasen, jonka ympärillä kasvoi sankkaa, valkokukkaista heinää, ja huomasi silloin pensaan alla sinisen mytyn, joka ei ollut lainkaan metsäruohon näköistä. Tyttö pysähtyi ja rupesi tarkastelemaan. Mishkahan se olikin. Hän se siis oli lintusen harmin ja säikäyksen syy.