Mishka loikoi paksulla vatsallaan maassa, kädet otsan alla, pulleat ja väärät sääret oikosinaan, nukkui makeasti.
Oljgúshka huusi äidin sinne, herätti pojan ja antoi hänelle marjoja.
Ja kauan vielä sen perästäkin Oljgúshka kertoi kaikille, kenet vaan tapasi, ja kotona äidille ja isälle ja naapurille, kertoi, kuinka hän oli ollut etsimässä Akulinan poika riepua ja vihdoin löytänyt hänet.
* * * * *
Aurinko oli jo noussut metsän yläpuolelle, kuumasti paahtaen maata ja kaikkea, mikä sen päällä oli.
Metsästä oli tullut muitakin tyttöjä. — Oljgúshka, uimaan! — kutsuivat he.
Ja käsityksin ja laulellen sitä mentiin joen rannalle. Ja sitten alkoi kuppelehtiminen ja kirkuminen ja polskiminen, eivätkä huomanneetkaan tytöt, kuinka lännestä alkoi nousta musta pilvi, kuinka aurinko vuoroin meni piiloon, vuoroin taas pisti esille. Jo leyhähti kukkain ja koivunlehtien tuoksu, jo alkoi jyrähdelläkin. Tuskin olivat tytöt saaneet vaatteet yllensä, niin jo tuli sade ja kasteli heidät läpimärjiksi.
Tyttöset tulivat juoksujalassa kotia, tummenneet paidat pinnassa kiinni, haukkasivat pikimmältään ja läksivät viemään päivällistä isälle, joka oli perunoita mullittamassa.
Kotia palattuaan, he söivät päivällistä, jolla välin paidat olivat jo ennättäneet kuivaa. Sitten marjat lajiteltiin, pantiin vateihin ja lähdettiin viemään Nikolai Semjónowitshin huvilaan, siellä kun aina maksettiin hyvä hinta. Mutta tällä kertaa ei siellä marjoista huolittukaan.
Mari, joka istui päivänvarjon suojassa suuressa nojatuolissa, kärsien helteestä, huomasi marjatytöt ja rupesi viuhtomaan heitä kohti viuhkallaan.