— Ei ole tarvis! Ei ole tarvis!
Mutta Vâlja, vanhin, 12-vuotias poika, joka oli kotona lepäämässä klassillisen kymnaasin liikarasituksista ja parhaillaan pelasi krokettia naapurien kanssa, hyppäsi Oljgúshkan luokse.
— Mitä maksaa? — kysyi hän.
Toinen vastasi:
— Kolmekymmentä kopekkaa.
— Se on liikaa, — sanoi Vâlja. Hän sanoi niin siitä syystä, että oli kuullut aika-ihmistenkin aina niin sanovan. — Odota hiukan, mutta tule tuolta kolkan takaa.
Ja Vâlja juoksi njânjan luokse.
Oljgúshka ja Grúshka katselivat sillä välin mielikseen peilipalloa, johon näkyi kaikenlaisia pikku taloja ja metsiä ja puutarhoja. Tämä pallo ja paljon muutakin, mikä siellä oli nähtävänä, ei heitä lainkaan hämmästyttänyt, sillä heidän mielestänsä olisi kaikki pitänyt olla aivan ihmeellistä tässä salaperäisessä ja heille käsittämättömässä herrasväen maailmassa.
Vâlja riensi njânjan luokse ja rupesi kärttämään häneltä 30 kopekkaa. Njânja arveli, että riittää se 20:kin, ja otti hänelle rahat kirstusta. Isä oli vast'ikään noussut, vietettyään tukalan yön, ja istui nyt verannalla sanomalehteä lukemassa ja sikaria poltellen. Vâlja kiersi hänen taatsensa, antoi 20-kopekkaisen tytöille, kaasi marjat lautaselle ja rupesi ahmimaan niitä.
Kotia palattuansa, Oljgúshka päästi hampaillaan auki solmun huivista, ja antoi siinä säilyttämänsä rahan äidilleen. Tämä kätki sen ja rupesi kokoomaan pesuvaatteita, viedäkseen ne joenrantaan.