Kornéi astui asematalon portaille, yllään puoliturkki ja päällysviitta ja kädessä pieni matkalaukku, pysähtyi siihen, puhallellen ja vatsaansa pullistaen ja ympärilleen vilkuen. Oli aamu. Ilma oli tyyni, pilvinen. Hiukan pakastelikin.
— Eikö sattunut kyydittäviä, Kuzjmâ setä? kysäisi hän. — Otatko minut?
— Ruplan kun antanet, niin otan.
— Riittää sulle seitsemänkin riunaa. [Riuna (grivna = 10 kopekkaa) on
Inkerellä yleensä käytetty sana. Suom. m.]
— Mahas oot möhölle syönyt, mutta köyhältä mieheltä tahtoisit kiskoa 30 kopekkaa.
— No oli menneeksi — sanoi Kornéi, sovitti Kuzjmân pieneen rekeen matkalaukkunsa ja nyyttinsä ja retkahti sitten leveänä reen perään.
Kuzjmâ jäi kuskilaudalle.
— Ann' mennä!
Aseman läheisistä kuopista päästyä, tultiin tasaiselle tielle.
— No mitenkäs teillä siellä maalla, ei meillä, vaan teillä, jaksetaan? — kysyi Kornéi.