— Eipä kehumisen varaa.
— Kuinka niin? Onkos se minun eukkoni elossa?
— Elossahan se on. Kirkossa oli tuonottain. Eloss'on, se sinun eukkos. Eloss'on emäntä sinulla ja nuori onkin. Mikäpäs hänen? Uuden otti renginkin.
Ja Kuzjmâ naurahti Kornéin mielestä niin omituisesti.
— Minkä rengin? Entäs Pekko?
— Ka sairastui. Nyt on se Jevstignéi Bjély sieltä Kâmenkoista, — puhui Kuzjmâ. — Oman kylän väkeä näet.
— Vai niini — virkkoi Kornéi.
Siihen aikaan jo kuin Kornéi kävi Márfaa kosimassa, kylän ämmät jotain supsuttelivat Jevstignéistä.
— Niin, niin, Kornéi Vasiljewitsh, — haasteli Kuzjmâ. — Kovin on akat nykyjään omavaltaista väkeä.
— Äläs muuta, — äännähti Kornéi. — Mutta kovinhan se on jo käynyt vanhaks tuo sinun hiirakkos, — lisäsi hän, keskeyttääkseen pakinat.