— Enhän min'oo nuori itsekään. Isäntää myöten näet hepokin, — sanoi
Kuzjmâ, sivaltaen ruoskalla takkukarvaista, vääräsääristä ruunaa.
Puolitiessä oli syöttöpaikka. Kornéi käski pysähtyä ja meni taloon.
Kuzjmâ käänsi hevoset tyhjän altaan ääreen ja kohenteli mäkivöitä,
Kornéihin katsomatta ja odotellen, eiköhän tuo kutsune ryypyille.
— Käy sisään, Kuzjmâ setä, — sanoi Kornéi, tultuaan kuistille. —
Otathan ryypyn, vai?
— Ka! — vastasi Kuzjmâ näyttäen siltä kuin ei tässä olisi kiirettä eikä mitään.
Kornéi tilasi pullon viinaa ja tarjosi ryypyn Kuzjmâlle. Tämä ei ollut tän'aamuna vielä einettäkään maistanut ja rupesi kohta päihtymään. Ja heti kuin päihtymään rupesi, hän astui ihan lähelle Kornéita ja kävi kuiskaamalla kertomaan, mitä kaikkea ne kylässä haastaa. Ja kylässä ne haastaa sellaista, että Márfa, hänen eukkonsa, on ottanut rengiksi entisen mielitiettynsä, ja että nyt sitä eletään yhdessä.
— Niin no, — puheli Kuzjmâ, yhä enemmin päihtyen. — Mitäpä se minua
liikuttaa? Sinua vaan on sääli. Ja paha se asia onkin: ihmiset nauraa.
Ei näet pelkää syntiä. No no, sanon minä, vuotahan sie, sanon minä.
Annahan, kun itse tulee kotia. Jaa-a, niin se on, Kornéi Vasiljewitsh.
Kornéi kuunteli ääneti Kuzjmân puhetta, ja mustat kulmakarvat ne painuivat yhä alemmas kirkkaitten, sysimustien silmäin yli.
— Juotatkos sinä hevosias, vai? — virkkoi hän, kun pullo oli juotu tyhjäksi. — Kun et, niin lähtään.
Hän maksoi viinan ja astui ulos..
* * * * *