— Niinkuin ennenkin, — vastasi toinen, siepaten syliinsä kaksivuotiaan tytön, joka veti häntä hameesta, maitoa mankuen, ja läksi lapsen kanssa kiirein askelin porstuaan.
Sisään astui Kornéin äiti, yhtä mustasilmäinen kuin poikansakin, laahustaen huopasaappaissa.
— Kiitos, ettäs tulit meitä katsomaan, — sanoi hän, pyröritellen tutisevaa päätänsä.
Kornéi kertoi äidilleen, mille asioille hän oli tullut, mutta muisti samassa Kuzjmân ja läksi viemään hänelle kyytipalkkaa. Avattuaan oven porstuaan, hän näki aivan edessään ulko-oven suussa Márfan ja Jevstignéin. He seisoivat lähetysten, ja Márfa oli jotain puhumassa hänelle. Kornéin nähtyänsä, Jevstignéi puikahti pihalle, mutta Márfa astui samovaarin [teekeittiö. Suom. m.] luo ja korjasi sen torvea.
Kornéi kulki sanaakaan sanomatta hänen kumartuneen selkänsä ohitse, otti nyytin ja kutsui Kuzjmân isoon pirttiin, teetä juomaan. Ennen tätä hän jakoi Moskovan tuomiset: äidille villahuivin, Fétjkalle kuvakirjan, mykälle veljenpojalle liivit ja vaimolleen karttunaa leningiksi.
Teetä juotaessa Kornéi istui juronnäköisenä, sanaakaan sanomatta, silloin tällöin vain vetäen vastahakoisesti suunsa nauruun, katsellessaan mykkää, jonka ilo huvitti kaikkia. Tämä ei voinut kyllikseen ihailla liivejänsä: hän kääri ne kokoon ja levitti jälleen, pani päälleen ja suuteli kättään, Kornéihin katsoen ja hymyillen.
Heti teen ja illallisen perästä Kornéi läksi tupaseen, jossa hänen aina oli ollut tapana maata Márfan ja pikku tytön kanssa. Márfa jäi vielä isoon pirttiin korjaamaan astioita. Kornéi istui yksin, kyynäspäät pöydällä ja odotteli. Ärtymys vaimoa kohtaan alkoi hänessä kiehahdella yhä voimallisemmin. Hän otti seinältä helmilaudan, veti taskustaan muistikirjan ja rupesi laskea naksuttelemaan, ajatuksiansa haihduttaakseen. Hän laski laskemistaan, yhä ovelle katsahdellen ja tuvasta tulevia ääniä kuulahdellen.
Useampia kertoja kuului tuvan ovi aukeavan ja joku astuvan porstuaan, mutta ei se Márfa ollut. Vihdoin kuuluivat hänen askeleensa, ovea nyäistiin, se lupsahti auki, ja sisään astui Márfa punaposkisena ja kauniina, punainen huivi päässä ja tytär sylissään.
— Olet kai matkasta kovin väsynyt, — sanoi hän hymyillen, ikäänkuin huomaamatta hänen juroa ulkomuotoaan.
Kornéi vilkaisi häneen ja sanaakaan vastaamatta rupesi jälleen laskemaan, vaikk'ei enää ollut mitään laskemistakaan.