— Myöhäpä alkaa ollakin jo, — virkkoi Márfa, laskien lapsen lattialle ja läksi sen kanssa laipion taakse.
Kornéi kuuli hänen tekevän tiloja ja asettavan lasta nukkumaan.
— "Ihmiset nauravat…" — Nuo Kuzjmân sanat muistuivat Kornéille mieleen. — Maltahan — ajatteli hän, vaikeasti hengittäen. Verkalleen hän sitten nousi ylös, pisti pureksitun lyijykynän pätkän liivintaskuun, ripusti helmitaulun naulaan ja astui laipion ovelle. Márfa seisoi rukoilemassa pyhänkuviin päin. Toinen pysähtyi odottamaan. Márfa rukoili kauan, kumarruksia tehden ja sopattamalla lukien rukouksia. Kornéin mielestä hän oli jo aikaa sitten lukenut kaikki rukoukset ja suotta päivin nyt vain toistelee niitä. Mutta jo laskeusi Márfa polvilleen, kumarsi maahan, oikaisihe sitten, lausui kuiskaamalla itsekseen jotain rukoussanoja ja kääntyi Kornéin puoleen.
-. Kas, Agâshkahan nukkuu jo, — virkkoi hän, osoittaen tyttöä ja hymysuin istuutuen narahtelevaan sänkyyn.
— Onko Jevstignéi ollut täällä jo kauankin? kysyi Kornéi, astuen oven sisäpuolelle.
Márfa heilautti tyynesti yhdellä keikauksella toisen palmikkonsa olan yli rinnalle ja rupesi kiireesti päästämään sitä auki. Hän katsoi suoraan mieheensä, silmillään nauraen.
— Jevstignéikö? Ties hänet… kaksiko lienee ollut viikkoa vai kolmeko.
— Yhdessäkö sitä eletään? — kysyi Kornéi.
Márfa pudotti paksun palmikon käsistään, mutta sai sen pian jälleen kiinni ja rupesi palmikoimaan.
— No kaikkia ne keksivätkin! Mekö yhdessä Jevstignéin kanssa? — virkkoi hän, erittäin soinnukkaasti lausuen Jevstignéin nimen. — Keksivätpäs näät! Kuka sulle semmoista on puhunut?