— Eik's tääll'oo näkynyt ukkoa, pyhissävaeltajaa? — kysäisi hän. —
Minä käskin häntä meille.
— Tuoll' on, — vastasi isäntä, osoittaen uunin päälle, jossa Kornéi istui hieroskellen karvaisia, luisevia sääriään.
Isäntäväki rupesi teetä juomaan ja kutsui osalle Kornéinkin. Hän laskeutui uunilta ja istahti lavitsan laidalle. Hänelle annettiin kuppi ja palanen sokeria.
Ilmasta puheltiin ja elonkorjuusta. Ei tahdo saada viljaa pellolta pois. Moisioilla näet ihan jyvä kuhilaissa itää. Käyt vetämään — jo taas sataa. Talonpojat saivat omansa jo talteen, mutta herroilla ihan höyryt huuruaa.
Kornéi kertoi nähneensä tien varrella kokonaisen pellon täynnään kuhilaita.
Nuori emäntä kaasi hänelle viidennen kupin laihaa, tuskin kellertävää teetä.
— Äl'oo milläskään, vaari! — sanoi emäntä, ukon kieltäytyessä. — Juo terveydekses.
— Mitenkäs sinulla tuo käsi ei ole niinkuin oikein olla pitää? — kysyi Kornéi, varovasti ottaessaan vastaan täyttä kuppia ja liikutellen silmäkulmiaan.
— Jo se sill' on ollut pienestä pitäin, — vastasi puhelias anoppimuori. — Oma isähän se oli tappaa meidän Agâshan.
— Kuinka niin? — kysäisi Kornéi, katsoen nuorta emäntää kasvoihin. Silloin hänelle äkkiä muistui mieleen Jevstignéi Bjély ja hänen siniset silmänsä, ja kuppia pitelevä käsi alkoi vavista niin, että puolet sen sisällystä läikähti maahan, ennenkuin ukko sai kupin pöydälle.