— No semmoinenpa vaan oli meillä Gâjassa mies, Agâshkan isä, Kornéi Vasiljewiksi sanottiin. Rikas oli. Suuttui vaimoonsa ja löi hänet puolikuolijaksi ja tästäkin näät tuli raajarikko.
Kornéi oli ääneti, yhä liikahtelevien kulmainsa alta katsahdellen vuoroin isäntää, vuoroin Agâshaa.
— Mistä syystä? — kysyi hän, puraisten nurkan sokeripalasesta.
— Kuka heitä tietää? Pianhan ne meistä naisväestä juttuja keksii; menepäs kaikesta vastaamaan! puheli muori. — Miten lie heille rengin tähden riita noussut. Renki oli meidän kylästä, ja kelpo olikin renki. Siellähän se sitten heidän talossaan kuolikin.
— Kuoliko? — kysäisi Kornéi yskäisten.
— Jo siit'on pitkä aika. Sieltä me tää miniäkin käytiin. Hyvinvoipaa väkeähän ne olivat, ensimmäisiä koko kylässä niinkauan kuin isäntä eli.
— Mitenkäs isännän kävi?
— Kuollut lie jo sekin. Sen koommin ei ole kuulunut miehestä mitään.
Ja siitä taitaa olla jo viistoista vuotta.
— Eiköhän lie jo enemmänkin! Äiti kertoo niihin aikoihin juuri vieroittaneensa minut.
— No oletkos sinä pahoillasi häneen siitä, että hän tuon käden sulta… — yritti Kornéi kysyä, mutta purskahti äkkiä itkemään.