— Eihän hän mulle mikä vento vieras ole. Isä on. Juothan vielä lämpimikses? Kaanko ma?
Kornéi ei vastannut mitään, itki vaan nyyhkien.
— Mikäs sull'on?
— Muutoin minä vaan. Ka niin, suur kiitos, kost' Jumala!
Vapisevin käsin Kornéi tarttui makuulavan pylvääsen ja kiipesi suurine, laihoine jalkoineen uunin päälle.
— Kas sitä! — virkkoi muori pojalleen, viitaten päällään ukkoa kohti.
IV.
Huomenissa Kornéi heräsi ennen muita. Hän laskeutui alas uunilta, hieraisi kovettuneet jalkariepunsa pehmeiksi, veti käpertyneet saappaat ähkien jalkaan ja nosti laukun selkäänsä.
— Minnes nyt, vaari? Jää murkinalle, — sanoi vanha emäntä.
— Kiitos. Lähdenpä tästä liikkeelle.