— No ota tuosta edes eilisiä kakkaroita. Annas, kun pistän niitä pussiis.
Kornéi kiitti ja sanoi jäähyväiset.
— Poikkea taloon, kun tästä takamatkallas ohi kuljet, jos eloss' ollaan…
Ulkona oli kaikki raskaan, syksyisen usman peitossa. Mutta tuttua oli Kornéille tie, tuttuja joka painanne ja ylänne, joka pensas ja pajupuu tien varrella niin oikealla kuin vasemmallakin, vaikka 17:ssa vuodessa muutamia oli jo kaadettu maahankin, ja monen vanhan sijaan tullut nuori, ja moni nuori kasvanut vanhaksi.
Gâjan kylä oli entisellään. Tähän päähän vain oli rakennettu uusia taloja, joita siinä ennen ei ollut.
Ja puutalojen sijalle oli rakennettu taloja tiilistä. Hänen kivitalonsa oli entisellään, vanhettunut vain oli koko joukon. Katto oli jäänyt maalaamatta, kolkista oli tiilikiviä putoillut pois ja kuisti kallistunut.
Hänen lähetessään entistä taloansa, portti naristen aukeni, ja siitä juoksi ulos tamma varsansa kanssa, vanha harmaa ruuna ja kolmivuotinen sälkö. Harmaa ruuna oli aivan sen tamman näköinen, jonka Kornéi vuotta ennen lähtöänsä oli tuonut markkinoilta.
— Tuota kai se tamma silloin oli perässä — ajatteli hän. — Samat loivat lanteet, sama leveä rinta ja takkukarvaiset jalat.
Hevosia ajoi juottamolle mustasilmäinen poika, uudet niinivirsut jalassa.
— Vunukka kai, Fetjkan poika, isäänsä mustasilmäinen — ajatteli
Kornéi.