Poikanen vilkaisi äijään ja läksi orivarsan perään, joka hyppi rapakossa. Pojan perään juoksi koira, yhtä musta kuin entinen Voltshók.
— Ettäkö Voltshók? — mietti Kornéi, mutta muisti, että nythän se kävisi jo kolmatta kymmentä.
Hän astui kuistin juurelle ja vaivoin nousi siitä samoja portaita, joilla silloin oli istunut ja ahminut lunta kaidepuista. Hän avasi porstuanoven.
— Mitäs siinä pyrkimättä sisään väännyt! — kajahti hänelle vastaan naisen ääni tuvasta.
Hän tunsi Márfan äänen. Ja tuossa tuo jo itsekin pilkisti tuvan ovesta porstuaan, vanhana, kuivana, jäntevänä, ryppyisenä eukkona. Kornéi oli odottanut näkevänsä nuoren, kauniin Márfan, joka oli loukannut häntä. Kornéi oli vihannut häntä, aikonut nuhdella, ja nyt äkkiä oli sen Márfan sijasta hänen edessään vanha eukko.
— Akkunan alla almua pyydetään, — tiuskasi Márfa kimeällä, terävällä äänellä.
— En minä almua, — virkkoi Kornéi.
— Mitäs sitten? Mitäs täältä tahdot?
Hän vaikeni, ja Kornéi huomasi hänen kasvoistaan, että Márfa oli tuntenut hänet.
— Kyllä täällä käy kulkureita jos minkin näköisiä. Mene matkaas,
Herran huostaan.