Hän jatkoi lukemistaan. Luettuaan kirjeen loppuun hän rutisti sen kokoon ja viskasi lattialle.
— Miksi sinä et ostanut rommia? — kysyi tällä välin kornetti kuiskaten sotamieheltään. — Olihan sinulla rahaa.
— Miksi meidän aina pitää ostaa! Minun niskoillani ovat muutenkin kaikki menot. Heidän saksalainen polttelee vain piippua eikä tee mitään.
Toinen kirje ei nähtävästi ollut ikävä, sillä kreivi luki sitä hymysuin.
— Keneltä se on? — kysyi Polosow, joka oli taas tullut huoneeseen ja laitteli itselleen yösijaa lautojen päälle uunin viereen.
— Miinalta — vastasi kreivi iloisesti ojentaen hänelle kirjeen. — Tahdotko lukea? Siinäpä on ihastuttava nainen… parempi kuin meikäläiset neidit!… Katsohan, miten paljon tunnetta ja järkeä tässä kirjeessä on!… Se vaan on paha, että hän pyytää rahoja.
— Niin, se on huono juttu, — myönsi kornetti.
— Minä lupasin hänelle tosiaankin, mutta sitten tuli tämä sotaretki ja… mutta kunhan olen kolme kuukautta johtanut eskadroonaa, niin voin hänelle lähettää. Ei minulla ole sääli rahoja, sillä hän on hurmaava!… Eikö totta? — puheli kreivi hymyillen ja seurasi silmillään Polosowin kasvojen ilmeitä tämän lukiessa kirjettä.
— Hirveän virheellistä kirjoitusta, mutta sangen miellyttävää. Hän näyttää todellakin rakastavan sinua, — vastasi kornetti.
— Hm! Tiettävästi! Tuommoiset naiset ne vain rakastavatkin oikein todella, kun kerran rakastavat.