Jäätyään rattaiden alle ystävänsä kanssa kahden, Ustenjka äkkiä tarttui Marjanaan molemmin käsin ja pusertaen itseään häntä vasten, alkoi suudella hänen poskiaan ja kaulaansa.
— Kultaseni, veikkoseni! — virkkoi hän, päästäen ohuen, selkeän naurun.
— Kas vaan, on vaarilta oppinut, — vastasi Marjana, estellen häntä. — Herkiä jo!
Ja he rupesivat molemmat niin kikattamaan että äiti huusi heille.
— Käykö kateeksi? — sanoi kuiskaten Ustenjka.
— Mitä höpiset! Anna nukkua. No, sitäkö sinä tulit?
Mutta Ustenjka ei talttunut.
— Entäpä jos sanon sinulle jotain, mitä!
Marjana nousi kyynärpäälleen ja korjasi valuneen liinan paikoilleen.
— No, mitä sulla on sanottavaa?