Marjankaa melkein pelästytti ja suututti se mitä Lukashka oli sanonut. Hän pysähtyi.
— Mikä käy huonosti?
— Se vaan.
— Mikä se.
— Se, että hyyriläis-sotilaan kanssa keimailet ja siksi oletkin minuun suuttunut.
— Suutun jos tahdon. Sinä et ole minun isäni etkä äitini. Mitä se sinuun kuuluu. Minä rakastan ketä tahdon.
— Niin, niin… — sanoi Lukashka: — pidä mielessäsi! — Hän meni puodin luo, — Tytöt! — huusi hän, — mitä siinä seisotte? Vielä piiri käymään! Nazarka, juokse hakemaan tshihiriä!
— No, tulevatko tytöt? — kysyi Olenin Beletskij'ltä.
— Tulevat heti, — vastasi Beletskij… — Mennään, kemut on saatava kuntoon.